Lasten retkiopas

Markus Hotakainen ja Martti Lintunen ovat kirjoittaneet luonto-oppaan joka on tarkoitettu lapsille ja heidän vanhemmilleen: Lasten retkiopas (Docendo, 2012; ISBN 978-951-0-38560-9). Sanoisin kuitenkin, että kohdeyleisönä lienee enemmänkin lasten vanhemmat kuin lapset, vaikka kyllä lapsikin tästä voisi kiinnostua.

Kirjalla luulisi olevan tilausta, sen verran olen ollut aistivinani vieraantumista luonnosta suomalaistenkin parissa. Kirja kertoo perusasioista selkeästi, ehkä voisi sanoa että selkokielellä.

Retkeilyssä tarvittavat varusteet, havainnointi luonnossa, jokamiehenoikeudet ja kansallispuistot ovat eräitä kirjan aiheita. Ei hassumpi teos, varsinkaan lasten vanhemmille.

Watersides

Tekijän nimi J. H. Lartigue lukee kirjan kannessa, ja valokuvateoksen nimi on Watersides (Bookking International, 1990; ISBN 2-87714-046-6). Ja kyllä, tämän teoksen valokuvat on ottanut Jacques-Henri Lartigue, jota pidetään yhtenä 1900-luvun suurenmoisimmista valokuvaajista.

Kuvia yhdistävä teema on ranta, ja monenlaista kuvaa rannan tapahtumista tästä teoksesta löytyykin. Mukana oli muutama tuttukin kuva, mutta useimmat olivat itselleni uusia, ja niissä oli sitä tuoreutta josta Lartigue on tunnettu.

Kuitenkin, loppujen lopuksi, tulee mieleen että tämänkin kirjan parhaita kuvia ovat ne jotka Lartigue otti lapsena, aivan 1900-luvun alussa. Jotain samaa on myöhemminkin otetuissa valokuvissa, mutta samanlaista oivallusta, ihmeellistä tuoreutta ei Lartigue tainnut enää myöhemmin löytää.

Kirjan alussa on valokuvien tunnelmaan johdattava esee, kirjoittajana Michel Braudeau, ja lyhyt minielämänkerta, josta tosin ei käy ilmi se miten ihmeellistä jälkeä Lartigue sai aikaan kamerallaan lapsena. Yllä oleva kuva on tästä esimerkki, ennestään tuttu, mutta silti yhä askarruttava: mikä tässä niin suuresti kiehtoo?

Auetkoon maa

Kjell Eriksonin rikosromaani ei ollut hassumpi, vaikka en sanoisi sitä erityisen omaperäiseksi: Auetkoon maa (Blue Moon, 2005; suom. Kimmo Lilja; ISBN 952-5410-24-2). Päähenkilö on poliisi Ann Lindell, joka saa vastuulleen kaksoismurhan selvittämisen Uppsalassa. Tarinaa kerrotaan myös rikollisen näkökulmasta, niistä syistä jotka johtivat rikokseen.

Ruotsalaisissa dekkareissa on jotain kiehtovaa, ja oikeastaan olisi pitänyt lukea tämä kirja ruotsin kielellä, mutta ei suomennoskaan hassumpi ollut. Erikson maalaa aika leveällä pensselistä, ja kertoo myös asioista joilla ei ollut suoraa tekemistä juonen kanssa, mikä sai aika ajoin tuntumaan siltä kuin tarina olisi ollut tyhjäkäynnillä.

Harpoin paikka paikoin tekstiä eteenpäin silmäillen sitä sieltä täältä, mutta tämmöisiä tyhjiltä tuntuvia kohtia ei kuitenkaan ollut loputtomasti. Ja silloin kun tarina kulki, se tuntui uskottavalta, hyvin perustellulta. Mutta jonkin verran sivumäärässä olisi kyllä ollut karsimisen mahdollisuutta.

Pikseliaurinko

Satu Manninen on epäilemättä runoilija, sitä ei tämän kovakantisiin kansiin painetun runokokoelman perustella sovi epäillä: Pikseliaurinko (Gummerus, 2012; ISBN 978-951-20-8593-4). Mutta jotenkin en löytänyt näistä runoista sellaista puhuttelevuutta kuin aluksi kuvittelin; oli kuin ovi olisi ollut raollaan mutta millään ei suostunut aukeamaan enempää.

Runojen kuvastossa puhutaan elokuvista, televisiosta, tietokoneesta, ja monen moisesta modernin maailman ihmeestä. Pikseliaurinko on neliö, ja Manninen ottaa monen eri aihepiirin kuvastoa ja yhdistelee niitä runoiksi. Mutta kuten sanottu, en oikein päässyt näihin runoihin sisälle.

No, sanottakoon kuitenkin että muutama runo puhutteli, ovi avautui kulkea, tai ainakin salli katsoa syvemmälle sisälle. Tässä esimerkki:

Tallon digitaalisen niityn kukkia,
kävelen kohti terävyysaluetta
                            koko ajan rumentuen.

Digimaailman juurakko: The Second Economy

W. Brian Arthur on kirjoittanut pamfletin "The Second Economy" digitalisoituvasta maailmasta, siitä että suuri muutos tapahtuu piilossa, taustalla, mutta on yhteiskunnalle yhtä dramaattinen kuin rautatieverkoston rakentaminen aikoinaan. Arthurin ajattelu herättää paljon kiinnostusta Suomessakin. Alunperin teksti ilmestyi McKinsey Quartely -julkaisussa lokakuussa 2011.



Arthur käyttää tekstissään vertauskuvana haapaa. Vertauskuvan olennainen idea on luettavissa metsähaapaa käsittelevältä Wikipedia-sivulta: ”Haavan juurakko saattaa olla jopa tuhansia vuosia vanha, vaikka yksittäiset puut elävät harvoin yli sataa vuotta. Kun vanhat rungot kuolevat, juurakosta nousee esiin uusia. Haavat selviytyvätkin metsäpaloista hyvin, sillä liekit ja niiden kuumuus eivät yllä maanalaisiin osiin. Näin haavat muodostavat jatkuvasti kasvavia yhdyskuntia, jotka saattavat peittää jopa useiden hehtaarien alan.”

Yhtä hyvin vertauksen kohteena olisi voinut käyttää sienen maanalaista osaa ja maanpäällistä itiöemää, mutta ehkä haapa on sopivan sympaattinen esimerkki, ja kyllähän tässä jotain ideaa saattaa olla, siinä että digitaalisessa taloudessa se olennainen muutos tapahtuu pinnan alla piilossa olevassa infrastruktuurissa.

Mutta kuten yleensäkin, kun tietotekniikassa (tai talouskysymyksissä) haetaan vertauskohtia bio- ja ympäristötieteistä, ei homma ihan toimi loppuun saakka ajateltuna, ja niin on tässäkin kun Arthur hehkuttaa digitaalisen maailman ylemmyyttä: "The metaphor isn’t perfect: this emerging second-economy root system is more complicated than any aspen system, since it’s also making new connections and new configurations on the fly."

Väittäisin että Arthur ei ihan tiedä mistä puhuu, sillä kyllä haavan juurakko on aikamoisen monimutkainen systeemi ja nimenomaan kykenevä mukautumaan ympäristössä tapahtuviin muutoksiin.

Digitaalista maoismia on aika lailla Arthurin teeseissä, uskoa siihen että eksponentiaaliselta näyttävä tietokonetekniikan kehitys on olennaisesti vallankumouksellista, että määrällinen kehitys tuottaa myös laadullista kehitystä. Tämän ajatuksen voi kyseenalaistaa esimerkiksi pohtimalla sitä, missä määrin tietotekniikka on parantanut toimintaa vaikkapa terveydenhuollossa.

Mutta sinänsä Arthur tuntuu olevan jonkin olennaisen asian jäljillä kuvatessaan sitä mitä tapahtuu kun laitan luottokorttini lentokentän paikanvarausautomaattiin: "The moment the card goes in, you are starting a huge conversation conducted entirely among machines. Once your name is recognized, computers are checking your flight status with the airlines, your past travel history, your name with the TSA1 (and possibly also with the National Security Agency). They are checking your seat choice, your frequent-flier status, and your access to lounges. This unseen, underground conversation is happening among multiple servers talking to other servers, talking to satellites that are talking to computers (possibly in London, where you’re going), and checking with passport control, with foreign immigration,
with ongoing connecting flights. And to make sure the aircraft’s weight distribution is fine, the machines are also starting to adjust the passenger count and seating according to whether the fuselage is loaded more heavily at the front or back."

Eräs kollegani pohdiskeli tätä ajatusta seuraavasti:

Oikeasti tärkeää ovat prosessien muutokset, ja se kuka hallitsee ja miten syntyviä uusia prosesseja.

Taloushan perustuu "avoimeen tuotteeseen", kaikkien mahdollisuuteen tuottaa fyysisiä tavaroita markkinoille, joista toiset voivat niitä hyödyntää. Avoimen datan ideologia on usein kuin tämän transformaatio sähköiseen muotoon. Itse prosessit eivät muutu.

Aito digitalisoituminen on sama kuin pörssien sähköinen kaupankäynti: transaktiot tapahtuvat ennalta sovittujen sääntöjen perusteella, osaaminen ja ymmärrys miten asiat toimivat on oleellisinta. Tärkeää ei ole kuka "avaa" osakkeensa myyntiin, vaan se miten hallitaan tapahtumaa.

Mutta tätä olennaista ideaa varjostaa pamfletin harvinaisen heikko evidenssipuoli, se että käsien heiluttelulla yritetään vakuuttaa lukija muutoksen suuruudesta ja merkityksestä ilman mitään varsinaista todistusaineistoa.

Harvoin olen lukenut näin heikkoa argumentaatiota: ”Assume, then, that in the long term the second economy will be responsible for roughly a 2.4 percent annual increase in the productivity of the overall economy. If we hold the labor force constant, this means output grows at this rate, too. An economy that grows at 2.4 percent doubles every 30 years; so if things continue, in 2025 the second economy will be as large as the 1995 physical economy. The precise figures here can be disputed, but that misses the point. What’s important is that the second economy is not a small add-on to the physical economy. In two to three decades, it will surpass the physical economy in size.”

Tässä yritetään luoda uskoa eksponentiaalisen kasvun väistämättömyyteen, mutta kyse on väitteestä jolle ei anneta historiallista evidenssiä eikä varsinkaan motivoida miten asia voisi toimia näin pitkällä tähtäimellä. Kuten kovin usein tapahtuu taloustieteellisessä argumentoinnissa, Arthur unohtaa sekä faktapohjaisen argumentoinnin että rajallisen maailman rajalliset resurssit, siis kasvun rajat.

Arthurin tekstissä iso osa argumentaatiosta perustuu väitteisiin, jotka ovat laadullisia, ja vaikka niissä tuntuu olevan järkeä, siis ajattelussa joka kehottaa kiinnittämään huomiota digitalisoituvan maailman perusinfrastruktuuriin, sen kykyyn mahdollistaa uudenlaisten asioiden tapahtuminen, on päätöksiä vaikea lähteä perustelemaan näin löyhältä pohjalta.

Mutta ajateltavaa, sitä pamfletista silti löytyy, kun vain malttaa myös kyseenalaistaa väitteiden universaalisuuden ja pitää mielessään niin kasvun rajat kuin prosessien muuttumisen hitauden.