Jääkenttä

Roberto Bolañosta en tiennyt mitään ennen kuin tartuin tähän romaaniin, ja kirja teki melkoisen vaikutuksen: Jääkenttä (Sammakko, 2012; suom. Einari Aaltonen; ISBN 978-952-483-196-3). Bolaño kertoo rikoksesta, puukottamalla tehdystä surmasta, eikä oikeastaan kyse ole rikoksen selvittämisestä vaan useiden henkilöiden erilaisista näkemyksistä siihen mitä tapahtui.

Kirja koostuu katkelmista, kukin kirjoitettu jonkin henkilön näkökulmasta, ja nämä lomittuvat, osin päällekkäin, mutta osin myös niin että tarinassa on ilmiselviä aukkoja, koko totuus ei paljastu koskaan.

Kirjan nimi viittaa taitoluisteluun, siis jäähän, ja erilaisiin päähänpiintymiin mitä ihmisillä on: nuorella taitoluistelulla, Z-nimisen kaupungin poliitikoilla, maahanmuuttajilla, kerjäläisillä ja niin edelleen. Kirjan teemaksi voisi sanoa juurettomuutta, mutta se olisi yksinkertaistamista; satiiriakin kirjassa on, mutta toisaalta jotain myötämielistä kirjassa on sen varsin ankeasta maailmankuvasta huolimatta.

Espanjasta kirja piirtää vähemmän mairittelevaa kuvaa, erityisesti poliittisesta juonittelusta ja kaikenlaisesta keplottelusta. Mutta samalla kerrotaan myös ihmisistä, jotka yrittävät selvitä päivästä päivään niukoin eväin ja joskus ilman eväitä ollenkaan. Kylmä tarina, mutta jotain lämmintä tässä silti kuitenkin oli.

Veljemme susi - unohdettu lupaus

Jim Brandenburgin sanotaan olevan maailman kuuluisin susikuvaaja. Brandenburg puhuu susien puolesta väkevässä valokuvateoksessa, joka kuuluu luontokirjallisuuden klassikoihin: Veljemme susi - unohdettu lupaus (Gummerus, 1997; 2. painos; suom. Ari Ahola; ISBN 951-20-4848-5).

Teos oli saanut Helmet-järjestelmässä viisi tähteä (4 arviointia), ja ansaitsee ne. Tämä valokuvateos on toteutuksensa, sisältönsä ja sanomansa puolesta tavattoman uskottava. Brandenburg ymmärtää syvällisesti susien elämää ja kertoo susista taidolla, joka on huippuluokkaa sekä tekstin että valokuvien osalta.

Teos on varsin kookas ja sivujakin on 154, eli lukemiseen tarvitaan iso syli tai paljon pöytätilaa. Teoksen suuri koko mahdollistaa susien tuomisen esille isojen komeiden valokuvien avulla. Välillä tuntuu siltä kuin kamera olisi muuttunut sudeksi ja eläisi niiden keskuudessa.

Kirjan alussa on suden näkökulmasta kirjoitettu johdantoteksti, joka puhuttelee lukijaa, ihmistä: "Meitä villejä on nyt hyvin vähän. Te pienensitte metsät. Te olette tappaneet monia meistä. Mutta yhä me metsästämmeja ruokimme kätketyt pentumme. Me tulemme aina tekemään niin. Aprikoin, tekivätkö ne kesyt sudet, jotka elävät teidän kanssanne, hyvän valinnan. Ne ovat menettäneet villin luontonsa. Niitä on paljon, mutta ne ovat outoja. Meitä on vähän. Tarkkailen teitä edelleen, nyt siksi että voisin vältellä teitä."

Brandenburg menee sinne missä sudet elävät, ja kuvatessaan ihastumistaan susiin lukija joutuu pohtimaan omia käsityksiään - ja pelkojaan - näistä eläimistä:

Leirin pystyttäminen talvella vie aikaa, sillä työskentely kymmenen asteen pakkasessa vaatii erityistä huolellisuutta. Teltan pystyttäminen käy hitaasti, sormet jäätyvät herkästi, vetoketjut ja napit toimivat miten sattuu. Ruoan valmistaminen vie ikuisuuden ja polttopuuta on kerättävä tolkuttoman paljon.

Hämärän laskeutuessa, juuri kun olin saanut askareeni toimitettua, ne tulivat. En nähnyt niitä pimeässä, mutta ne olivat lähellä. Susien kuoroulvonta halkaisi jääkylmän ilman: minä jähmetyin ihastuksesta. Kuuntelin ja yritin kuvitella niitä metsässä.

Minäkin jähmetyin lukiessani tätä tekstiä, mutta joskus en pelkästään ihastuksesta, kyllä jonkinlainen pelon poikanenkin selkäpiitä värähdytti. Hienosti Brandenburg kyllä susien pahuuteen liittyviä myyttejä purkaa ja kertoo sudesta sellaisena kuin se luontaisessa elinympäristössään on.

Brandenburg kertoo, että osa kuvista on otettu luonnonpuistossa, ja niin varmasti onkin, villien susien saaminen kuvaan - varsinkaan tällaisiin kuviin - kun on erittäin vaikeaa. Myös ruokintaa Brandenburg on käyttänyt susien houkuttelemiseksi kuvauspaikalle, mutta tämänkin hän kertoo asiaa peittelemättä.

Hieno kirja tämä on, luonto- ja valokuvakirjojen parhaimmistoa.

I am the messenger

Markus Zusakin romaani kertoo tavallisesta tallaajasta, nuoresta taksikuskista, joka joutuu hoitamaan mahdottomia tehtäviä: I am the messenger (Alfred A. Knopf, 2005; ISBN 0-375-83099-5). Päähenkilö, Ed Kennedy, on luuseri, jonka elämässä ei ole juuri sisältöä. Mutta sitten joku alkaa lähettää outoja viestejä pelikortteihin kirjoitettuna.

Pian selviää että Edin (sukunimeä ei juuri käytetä) on pakko hoitaa hänelle annettu tehtävä, tai käy huonosti.

Juonen keskeinen idea ei hirveän omaperäiseltä aluksi tunnu. On paljon kirjoja ja elokuvia, joissa päähenkilöä kiristetään tavalla tai toisella, mukaan lukien väkivallalla, tekemään asioita, rikoksiakin, joita nämä eivät halua eivätkä oikeastaan kykenekään tekemään.

Zusak on kirjoittanut tästä lähtökohdasta uuden, kohtuullisen tuoreen tarinan, joka pysyy kelvollisesti kasassa.

Kirjan keskeinen arvoitus liittyy siihen - kirjan lukeneet tietävät mistä puhun - kuka kirjan päähenkilö Ed oikeastaan on, ja kuka on se mystinen taho jonka Zusak laittaa lähettämään outoja viestejä Edille. Mikä on kaiken tarkoituksena, ja Edin tehtävänä?

Kirja on luokiteltu nuortenkirjallisuudeksi, mutta ei se hassumpi tarina ole aikuisellekaan luettavaksi, oman elämän sisällön löytämisestä tässä on kyse. Ja sellaisista asioista kuin hyvän ja pahan merkitys maailmassa: voiko joskus olla niinkin, että paha voi saada aikaan hyvää, tai päinvastoin.

Nopealukuinen romaani tämä on, ja vaikka kirja aivan lopussa hiukan lässähtää, en kovin pahasti kuitenkaan pettynyt. Kyllä tämä lukemisen arvoinen romaani on.

Yksinkeltainen on kaksikeltaista

Olli-Pekka Tennilän runokokoelmalla oli niin outo nimi, että se oli pakko lainata: Yksinkeltainen on kaksikeltaista (Poesia, 2012; ISBN 978-952-5954-25-8). Runokokoelmaksi teos ei ole erityisen ohut, ja sitäpaitsi kovakantinen. Ensi sivuilla vähän lukeminen suti, mutta sittemmin alkoi mietityttää ja miellyttää, ja löysin yhtä ja toista arvoituksellista mutta antoisaa tekstinpätkää, olisiko runoakin.

Tennilä temppuilee sanoilla, kuten kokoelman nimikin antaa ymmärtää, ja on tätä temppuilua englanniksikin: "Mess is lore." Mutta pelkästä temppuilusta tässä ei ole kyse, vaan hyvinkin mietitystä runoudesta, ja onkin oikeastaan kummallista miten näennäisesti pelkkä sanoilla tai kirjaimilla temppuilu avaakin oven runon selittämättömyyteen.

Osa runoista tuntuu ikään kuin löydetyiltä, ja löytämistä on niiden lukeminenkin, kuten tässä katkelmassa:

...
c-kasetteja, negatiiveja
joitakin rikkinäisiä nukkeja
häävalokuvien koevedoksia
pirskoutunutta lokinulostetta
sinivalkoinen puhkityöstetty pora
pahasti öljyyntynyt puolipitkä takki
oululaisen pariskunnan kirjeenvaihto
...

Ja sitten toinen, yksi niistä jotka saivat jonkin tunnistamattoman oven raolleen päänupissa:

Kuten siru kielessä
kielen siru
tunkeutuu sisään ja alkaa toimia.
Toimittaa.

Lisäys (5.2.2013): Olli-Pekka Tennilä sai Runeberg-palkinnon 5.2.2013, mistä Penjami Lehto kirjoitti oivaltavaan tapaansa.

Kuplissa

Claire Castillon kirjoittaa monologimaisia novelleja ihmissuhteista, jotka ovat kaikki jollain tavalla outoja, ikään kuin maailma olisi henkisesti nurinkurin: Kuplissa (Gummerus, 2012; suom. Lotta Toivanen; ISBN 978-951-20-8463-0).

Näissä novelleissa kertovat elämästä Annabelle, Madeleine, Sharla, Armande ja niin edelleen, jokainen eri tavalla, niin että yhden novellin luettuaan ei seuraavasta tarinasta voi paljoakaan aavistaa.

Luin kirjan yhteen menoon, mikä oli ehkä virhe, koska yhteen pötköön luettuina alkoi novellien terä tylsyä. Parempi ehkä olisi lukea muutama novelli silloin tällöin. Mutta kun ne oli kirjoitettu niin hyvin, niin minkäs sille mahdoin?

Ja lyhytkin kirja on, vähän yli 160 sivua; monta maailmaa pienessä paketissa.