Mielekäs maailmanhistoria, eli, Tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla

Jari Lehtinen tarjoilee monenmoista kummallista tarinaa niin maailmalta kuin Suomestakin eriskummallisessa kokoelmateoksessa Mielekäs maailmanhistoria, eli, Tarpeetonta tietoa eritoten parhaalla mahdollisella maulla (Finnlectura, 2010; ISBN 978-951-792-465-8).

Kirjan esipuheessa Lehtinen tiivistää kirjan tarkoituksen, tai tarkoituksettomuuden: "Kaikkein kiitettävintä tämän opuksen sisältämässä tiedossa on se, että se on tyystin tarpeetonta. Se on ylimääräistä, ei sisälly minkään tieteen- eikä taiteenalan ohjelmaan, ja se tekee siitä kiinnostavinta, mitä osaan kuvitella."

Kirjassa on kyse eksentrikoista, siis ihmisistä maailmanhistorian marginaalista, joista osa oli hyvinkin menestyneitä, mutta jollakin kummallisella tavalla kuitenkin epävireessä muun maailman kanssa: "Oikeassa oleminen ei ole tärkeää, sillä on paljon mielenkiintoisempaa olla lahjakkaasti väärässä. Eikä maailma ole varsinkaan laskutehtävä, jossa vain yksi vastaus on oikea."

Kirja on täynnänsä mitä tarpeettominta tietoa, joka kieltämättä riemastuttaa. Ja Lehtinen pääsee samalla kommentoimaan omalla kuivan humoristisella tavallaan myös suomalaisuutta ja omaa asennettamme maailmaan: "Suomessa ei ole koskaan sisäistetty etiketin ja symbolien tähdellisyyttä. Tämä on pelkästään oman sivistyksen ja kasvatuksen puutettamme, mikä on seikkaperäisesti tullut osoitetuksi esimerkiksi Suomen Kuvalehden Pariisin kirjeenvaihtajan kolumneissa viimeisen 156 vuoden aikana."

Jep, turhan tärkeä ei tule olla, ja turhantärkeyteen tämän kirjan kuvaamien henkilöiden tarinat ovat mitä parhainta lääkettä, varsinkin kun moni kirjan hahmoista on tuttu muun muassa historiankirjojen sivuilta. Ei kaikilla historiasta tutuilla tyypeillä tosiaankaan olleet ihan kaikki marmorikuulat ehjinä...

Mainio kirja, oivaa opastusta omaperäisyyden ihmeelliseen maailmaan, ja siihen että aina ei tarvitse olla oikeassa ollakseen oikea ihminen.

Habibi

Craig Thompsonin sarjakuvaromaaneihin en ole aiemmin tutustunut, mutta lukuisat kehut saivat tähän tarttumaan: Habibi (Like, 2012; suom. Ida Takala; ISBN 978-952-01-0743-7). Ensiksi innostuin suuresti, piirrosjälki ja tarinankerronta teki vaikutuksen. Mutta loppujen lopuksi tuli pettynyt olo, ikään kuin kirja olisi ollut ”näyteikkunaeksotiikkaa”, kurkistusta toisenlaiseen maailmaan sitä kuitenkaan sisäistämättä ja ymmärtämättä.

Kirja on massiivinen mustavalkoinen sarjakuvateos, sivuja 644 ja painoakin melkoisesti. Kirja kertoo Koraaniin pohjautuvasta kulttuurista, ja tarinaan on sekoitettu melkoisesti elementtejä, jotka limittyvät toisiinsa usein unenomaisilla tavoilla. Kirjassa eletään niin kaupungissa kuin autiomaassa, niin sulttaanin haaremissa kuin nykyajan kaatopaikalla.

Pohjimmiltaan kyse on kahden ihmisen ystävyydestä, aikuiseksi kasvamisesta, elämän valinnoista jotka sanelevat koko tulevaisuuden – tai voisivat sanella, jos valintojen antaa niin tehdä. Kehityskertomus tässä on kyseessä, sekä miehen että naisen tarina, jossa sekä ollaan pakomatkalla että rakennetaan omaa elämää.

Thompsonin mustavalkoinen piirrosjälki on usein hätkähdyttävän taitavaa, eikä koko albumissa tullut kertaakaan mieleen, että siinä olisi pitänyt käyttää värejä. Tämä toimii näin.

Samalla kirjassa on ehkä perinteisiä sarjakuva-albumeja enemmän perinteiseen kaunokirjallisuuden liitettyjä elementtejä, jopa sivuja joissa tarina etenee lähinnä tekstin pohjalta. Paikoitellen taas tuntuu siltä, että kuvitus voisi olla tietosanakirjasta peräisin tarkkoine yksityiskohtineen ja poikkileikkauskuvineen.

Thompson temppuilee myös muun muassa ajan kulun kanssa, ja aika ajoin tämä toimii oikein hyvin, toisinaan taas tarinan loogiset ongelmat tulevat ilmiselviksi.

Loppujen lopuksi koin pettymyksen. Thompson on kiistämättömän taitava, mutta jotenkin tarina kuitenkin jätti kylmäksi, ehkä siksi että tunsin siinä liikaa tarkoituksellisia shokeeraavia elementtejä, ja sellaista ”toiseuden” esittämistä joka ei aidosti ymmärrä kohdettaan.

Taitavaa, mutta sisältä osin tyhjää kerrontaa. Mutta muutaman kerran oli tulla kyynel silmään, sitä en kiellä.

Päivitys (9.1.2013): Habibi sai Herra Koipeliini -tunnustuspalkinnon vuoden 2012 parhaasta käännössarjakuvasta.

Kuolema ja kalamiehet

Cyril Hare punoo melkoisen murhamysteerin kalastuksen ympärille dekkarissa Kuolema ja kalamiehet (WSOY, 1991; suom. Irmeli Ruuska; ISBN 951-0-16999-4). En ole mikään himokalastaja, mutta ihan mielellään tätä englantilaisesta urheilukalastuksesta kertovaa tarinaa lueskeli. Ja kunnon dekkarityyliin saa lukija pohtia keksiikö hän ratkaisun hyvissä ajoin ennen kirjan loppua.

Melko rutiininomainen dekkari tämä on, ja ainahan näissä tämäntyyppisissä kirjoissa mietityttää miten pieneen henkilögalleriaan mahtuukaan niin monta epäilyttävää tyyppiä, joista jokaisella olisi ollut syy murhatekoon.

Mutta Hare kirjoittaa sujuvasti, ja muutamaan otteeseen hän tarjoilee lukijoille melkoisia herkkupaloja niin urheilukalastuksesta kuin ihmisten keskinäisten valtapelien kiemuroistakin.

Suuri Hämmennys: Työ ja tuotanto digitaalisessa murroksessa

Tässä on mielenkiintoinen kirja, jonka kiinnostavin sisältö löytyy luvusta 3. Ja kirjassa jopa annetaan suositeltu lähdeviittaus kyseiseen lukuun, mitä tässä mukailen: Antti Kauhanen, Martti Kulvik, Silja Kulvik, Sirpa Maijanen, Olli Martikainen ja Paula Ranta (2012). ”ICT:n lupaukset ja karikot terveydenhoidossa.” Teoksessa Matti Lehti, Petri Rouvinen ja Pekka Ylä-Anttila, Suuri Hämmennys: Työ ja tuotanto digitaalisessa murroksessa (Taloustieto Oy, ETLA B254, sivut 57–82).

Kirja kertoo digitaalisesta murroksesta, ja tekijätiimistä löytyy konkareita kuten Tieto Oy:ssa toimitusjohtajana ollut Matti Lehti. Mutta varsinainen pihvi löytyy terveydenhoitoa käsittelevästä luvusta, jossa pohditaan syitä siihen miksi tietotekniikka ei ole parantanut tuottavuutta tai laatua vaan pikemminkin aiheuttanut ongelmia.

Kirjoittajat huomaavat, että tuottavuutta saadaan aikaan vain toimintatapojen muutoksilla: ”ICT-investointien lisäksi on siis tehtävä investointeja organisaatiomuutoksiin, uusiin tuotteisiin ja toimintatapoihin, jotta ICT:n potentiaali tuottavuuden parantamiseksi voidaan saavuttaa.” Tästä johtuen tarvitaan aikaa, ja tuottavuus usein aluksi putoaa.

Tuottavuuteen kytkeytyy tietojärjestelmiin tallennetun tiedon hyödyntäminen. Tosin olisi ehkä ollut hyvä, että kirjoittajat olisivat tarkentaneet, onko kyseessä data, informaatio vai tieto. Mutta päätelmä on sinänsä selkeä: ”ICT voi vaikuttaa tuottavuuteen vain, jos se parantaa tiedon tuottamista ja käyttämistä. Sähköisten potilastietojärjestelmien tulisi siis synnyttää uusia toimintatapoja, jotka eivät ole mahdollisia käytettäessä pääosin paperisia potilastietojärjestelmiä.”

Merkittävä haaste on saada aikaan tietojärjestelmiä, jotka helpottavat varsinaisen työn tekijöiden suoriutumista. Kirjoittajat tuovat esille tärkeimpinä ominaisuuksina esimerkiksi seuraavia: käyttökelpoisuus, luotettavuus, muokattavissa kunkin osaston tarpeita varten sekä nopeus ja vakaus myös ruuhka-aikoina.

Todellisuus on kuitenkin usein päinvastaista. Ja kun tietojärjestelmää ei haluta käyttää tai sen toimintoja kritisoidaan, puhutaan muutosvastarinnasta vaikka kyse on tärkeämmästä asiasta: ”Lääketieteen tärkein periaate on olla vahingoittamatta (Hippokrates, Epidemiat Kirja I, Luku XI). Alaan syvällisemmin perehtymätön ei välttämättä ymmärrä, että potilasta vaarantavan teknologian käyttöönotto loukkaa länsimaisen lääketieteen keskeisintä olemusta.”

Hyvää tekstiä muutenkin mielenkiintoisessa kirjassa. Tosin lukijan kannattaa pitää mielessä digitaalisen maoismin kritiikki, joka on paikallaan eräitä kirjan väittämiä arvioitaessa. Vaikka luku 3 on mukavan realistinen, muu osa kirjasta tuntuu paikka paikoin ICT-teollisuuden mainospuheelta.

Vihreä tee - terveyttä ja hyvinvointia

Lopetin kahvin juonnin helmikuun puolivälissä ja siirryin teehen, pääosin vihreää. Yllättävän helposti tämä kävi, tosin kaikenlaisissa kokouksissa ja muissa sellaisissa tilanteissa missä kahvia on tarjolla on helppo lipsahtaa ottamaan kahvikuppi teen sijasta. Edellisestä retkahduksesta on tosin nyt jo aikaa, se tapahtui 1.5.2012.

Ostin teen hauduttamista varten lasisen venttiilillä varustetun suodatinkannun, ja niitä on minulla nyt kaksikin, toinen töissä ja toinen kotona. Kannun avulla on helppo valmistaa useampi kupillinen teetä kerralla, tyypillisesti juon 2-3 kuppia 2-3 kertaa päivässä.

Netistä löytyy hurjasti tietoa teestä, mutta lopulta lainasin Pirjo Suvilehdon kirjan Vihreä tee - terveyttä ja hyvinvointia (Atena, 2007; ISBN 978-951-796-505-7). Kirja on melko tiivis, mutta mukavasti siinä käydään läpi teen historia ja eri tyyppiset teet (mukaan lukien yrttijuomat kuten rooibos).

Vihreästä teestä kerrotaan perusteellisimmin: Gyokuro, Matcha, Sencha, Bancha, Houjicha, Tencha, Genmaicha, Kukicha, Longjing, ja niin edelleen.

Itse pidän eniten jasmiinilla maustetusta kiinalaistyyppisestä vihreästä teestä, mutta olen opetellut myös Sencha ja Chun Mee -teelajien juomista. Jossain vaiheessa pitänee kokeilla myös oolong-teetä, ja mikä ettei myös valkoista ja keltaista teetä.

Teen terveysvaikutuksista kirjassa kerrotaan perusteellisesti, joskin silloin tällöin mietityttää missä määrin kerrottu perustuu tieteelliseen tutkimukseen. Mutta epäilemättä erityisesti vihreän teen vitamiinit ja antioksidantit ovat hyödyllisiä terveydelle.

En tiedä onko teellä mitään tekemistä asian kanssa, mutta teen juonnin aloittamisen jälkeen painoni on pudonnut lähes viisi kiloa. Ehkä tämä on vain normaalia vuosivaihtelua, yleensä painoni on aina jonkin verran pudonnut kesällä aktiivisemman liikkumisen takia.

Tuttavani kehotti kiinalaisen teen osalta ostamaan luomuteetä (organic), koska kiinalaisista tuotteista ei välttämättä tiedä mitä jäämiä niissä on. Tulin kyllä juoneeksi aika lailla muuta kuin luomuteetä, mutta nyttemmin olen alkanut ostaa luomuversioita. Tosin luomu ei sekään aina tunnu olevan laadun tae.

Ei hassumpi perusteos teen ystäville, tai teestä kiinnostuneille.