2 x Rimminen

Mikko Rimmisen kaksi runokokoelmaa on laitettu yksiin kansiin: 2 x Rimminen (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-6649-6). Runot ja proosarunot ovat ilmeikkäitä, teoksessa on vahva runoilijan ote elämään. Ja jotenkin on maailma syrjällään, auki, niin että lukija voi kurkistaa ihmisen sisään.

Kirjasta löytyvät kokoelmat Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja (vuodelta 2000) ja Sumusta pulppuavat mustat autot (vuodelta 2003).

Eipä tässä voi sanoa juuri muuta kuin että tykkäsin. Runot ovat niin tiiviitä, että niitä ei oikein voi lainata kuin kokonaisina, mutta otetaan yksi näyte: "Jätin kengät vesirajaan. Ne eivät seuranneet minua."

Rimminen leikittelee sanojen merkityksillä, esimerkiksi "melkein koski" avaa runon kontekstissa polkuja ajatella moneen suuntaan, monenlaiseen elämän todellisuuteen.

Kyllä tykkäsin. Jos nyt runoista ylipäänsä voi tykätä, sen verran kovaa ne joskus tökkäävät kylkeen.

The University in the Making of the Welfare State - The 1970s Degree Reform in Finland

Marja Jalava has written an extremely interesting review of Finnish educational policies, focusing on the higher education reform in the 1970s but also providing a wider perspective on the Finnish university system: The University in the Making of the Welfare State - The 1970s Degree Reform in Finland
(Peter Lang, 2012; ISBN 978-3-631-58461-3).

One of the potential topics of discussion related to the Finnish university system is whether there is such a thing as “Nordic identity”. Here Jalava notes: ‘As such, regardless of whether a distinct “Nordic welfare regime” in the proper sense has ever existed or whether it has merely been a variation on common European patterns and themes, it has remained a powerful reality as the political and ideological discourse throughout the period in question.”

But lets go back in history a bit, to the early days of the Finnish university system.

In the 1800s Russia had a major influence on Finnish higher education: ‘In general, universities were looked upon as functions of the state, and from the perspective of economic advantage. As summed up in 1850 by the Russian Governor-General of Finland, Prince Aleksandr Menschikov, the “old-style” universities appeared to be disastrous for their respective countries, since they had failed to distinguish between the educational principle and social criticism.’

In the early 1900s, University of Helsinki player a major role in Finnish society: “The position of the University of Helsinki was further strengthened by the active political role of its professoriate. From 1918 to 1944, half of the Finnish prime ministers were or had been professors at the university, and during the same period, there was only one government that did not have at least one professor in its Cabinet.”

After the war, in 1950s and 1960s, it was realized that investing in research and education is not a sacrifice but a productive investment: ‘All in all, in less than ten years, the majority of leading Finnish politicians and experts, including the president of Finland, Urho Kekkonen, had made a U-turn in their attitude to higher education. The baby-boomer “student flood” was no longer considered a natural disaster threatening to break down the nation’s bearing capacity, but a national resource which, similar to water resources in Northern Finland, was highly valuable once harnessed to productive purposes.’

In the 1960s, President Kekkonen took an active role in educational policy, establishing a working group on higher education: “President Kekkonen staked his authority on the case by making a radio speech in the very same day as the group published its report. […] Kekkonen boldly concluded that he fully supported a law on the development of higher education and research training over the period of 1966-1980, brooking no bargaining over the issue or efforts to water it down.”

The Ministry of Education had a very strong position in the 1960s, and expanded its reach: “The centralization of higher education continued in 1971, when all universities came under control of the Ministry of Education despite the opposition of universities of technology, business schools, and the interest groups of industry and commerce, which, for good reasons, worried about the increasing interference of the civil servants in the university-industry research collaboration.”

In the early 1970s, there appeared a strong leftist movement of students: “Ironically, for many Finnish students with a bourgeois background, the decisive turning point to radicalization was an exchange student year in USA, based on the Fulbright Exchange Program initially established to strengthen the Western capitalist orientation in Europe.”

And the same time, educational policies shifted to the left, resulting in a very ambitious degree reform attempt. The various phases of the reform provide fascinating reading, but I won’t go into the details here.

However, gradually there appeared a strong unified opposition in the reform, and the final results were far from the initial wide-ranging plans: “After more than 3,000 people had worked on the reform five years more or less full-time, the end result eventually seemed to differ only slightly from the starting point regarding the bold ambition of reinventing higher education.”

However, this reform attempt did have a lasting effect, as the successors of the reformers invented new more effective ways of reforming the university system as a whole, and the new approach took shape in the 1980s, emphasizing accountability, quality and management by results.

Here is how Arvo Jäppinen, the future head of the Department for Higher Education and Science Policy at the Ministry described the new approach in 1989: “The overall starting point of the new policy is that the state allocates more resources and power of decisions to the universities, but at the same time, it expects of them profitable performance.”

Tie vie

Lasse Kylänpään valokuvateos on ihmeellinen ja surullinen: Tie vie (Maahenki, 2008; ISBN 978-952-5652-39-0). Kirja kertoo moottoritien rakentamisesta, maisemasta ennen ja jälkeen: "Tämä kirja keskittyy tapahtumiin Paimion ja Lohjan välillä vuosina 2002-2008. Tänä aikana valmistui yhteensä 86 kilometriä moottoritietä."

Kyseinen moottoritie on Eurooppatie E18, ja Kylänpää kertoo kuvin ja tekstein alueen luonnosta ennen moottoritien rakentamista ja sitä miten moottoritie rikkoi luonnon ja maiseman kahteen erilliseen osaan.

Kirjakaan ei ole vailla ongelmia, onhan sekin vaatinut resursseja luonnosta: "Kädessäsi oleva kirja kantaa mukanaan raskasta, näkymätöntä taakkaa. [...] Yhden laskutavan mukaan kirjan koko painos on kuluttanut luonnonvaroja sen verran, että sillä olisi saanut rakennettua noin kuusi senttimetriä moottoritietä."

Kirjan nimi, Tie vie, on tuttu sanonta, joka viittaa siihen että tietä pitkin voi kulkea jonnekin. Mutta Kylänpää osoittaa, että tie myös ottaa: tie vie.

Hieno kirja, tärkeä aihe. Ehkä paradoksaalisin juttu kirjassa oli, että eräät Kylänpään valokuvat valmistuneesta moottoritiestä olivat kauniita. Kaikessa kolhoudessaan on moottoritiessä myös jotain hohdokasta, meille ihmisille, tai ihmisen silmälle.

Mutta luonto, siltä viedään, sitä viedään.

Ymmärrys hoi! Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen

Kimmo Suomi ja Katriina Kajannes ovat toimittaneet kiinnostavan artikkelikokoelman Ymmärrys hoi! Kirja, läppäri ja muuttuva oppiminen (Kustannusosakeyhtiö Hai, 2011; ISBN 978-952-5934-06-9). Miten käy painetun kirjan, ja onko elektronisilla välineillä käyttöä oppimisessa?

Lainaus kirjan takakannesta: "Kirjassa pohditaan Euroopan neuvoston päätöksen (dokumentti nro 12608, 6.5.2011) merkitystä oppilaille ja opettajille. Siinä nimetään mm. matkapuhelimet, langattomat verkot ja laajakaistat sekä niihin liitetyt tietokoneet potentiaaliseksi vaaraksi lapsille ja opettajille."

Yritin tätä mainittua dokumenttia löytää netistä, mutta enpä sitä nopealla etsimisellä löytänyt, joten en voi sanoa mitä siellä tarkkaan ottaen on todettu. Mutta lähtökohtana lienee radiotaajuisen (ja mikroaaltosäteilyn) terveysriskit, liittyen altistumiseen esimerkiksi koulujen tietokoneluokissa.

Terveysriskit ei ole suinkaan kirjan ainoa teema, mutta ehkä se joka on kaikkein kiistanalaisin. Mikko Ahosen toteaa artikkelissaan Koulut, langattomat verkot ja terveysriskit yrittäneensä nostaa asiaa esille Opetushallituksen suunnalla mutta ilman tulosta: "Onneksi on edes tämä kirja, jossa voimme avoimesti keskustella aihealueesta."

Varsinaista keskustelua en kirjasta kuitenkaan löytänyt, pikemminkin oli niin että langattomat verkot nostettiin esille potentiaalisena terveyshaittana parissa artikkelissa ja muissa asiaan ei kiinnitetty mitään huomiota.

Mutta oli kirjassa aihe jossa esitettiin eriäviä näkemyksiä, ja se oli kirjan merkitys oppimisessa ja ymmärtämisessä. Heti kirjan alussa oli artikkeleja, joissa painettua kirjaa pidettiin suurenmoisena saavutuksena, sivistyksen perustana ja kulutuskulttuurin vastapainona. Näin Eero Tarasti: "Kirja uhmaa tätä kuluttamisen yhteiskuntaa. [...] Lukiessamme kirjaa emme kuluta emmekä tuhoa mitään, emme ole tehokkuusideologian vallassa."

Näiden ajatusten vastapainona löytyy kirjan lopusta (tarkoituksellinen sijoittelu?) muutama artikkeli, jotka nostavat tietotekniikan mahdollisuudet esiin positiivisessa valossa.

Leo Stranius kirjoittaa sosiaalisesta mediasta ja verkkovaikuttamisesta: "Sosiaalisessa mediassa esiintyvässä joukkoälyssä on kyse siitä, että hallinnon, järjestöjen ja epämuodollisten liikkeiden havaitsemia ongelmia ja kysymyksen asetteluita voidaan laittaa eri verkkoyhteisöille entistä helpommin ratkaistaviksi. Satunnaisen asian ympärille kerääntynyt ryhmä pystyy tuottamaan todennäköisesti monipuolisempia ratkaisuja kuin vakiintunut taho, opetusohjelma tai perinteinen yhdistystoiminta. Verkottunut kansalaistoiminta mahdollistaa tiedon nopeamman käsittelyn ja reagoinnin sekä luo uusia näkökulmia ja ratkaisuja."

Ja sitten on kirjan kiinnostavin artikkeli, tosin monelta osin aivan liian lyhyt, jotta asian perimmäistä merkitystä pystyisi täysin arvottamaan, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen kirjoitus silti: Kimmo Suomen artikkeli "Kiinalainen tietoisuustaito - kokemuksia verkko-oppimisesta meillä ja muualla".

Suomi kertoo kansainvälisistä kokemuksistaan verkko-oppimisen ja opettamisen parissa, muun muassa Portugalissa, Etiopiassa ja Kiinassa.

Kokemukset Kiinasta olivat hämmentäviä, kiehtovia:

Opettajien tiedot, taidot ja käsitykset verkko-opettamisesta suorastaan tyrmäsivät omani. [...] Ensimmäinen opetus oli, että verkkopedagogiikkaa ei ole - se ei poikkea mitenkään muusta pedagogiikasta. Verkko-opetuksessa pitää asettaa etusijalle lasten ja nuorten tietoisuustaidot ja niiden kokonaisvaltainen edistäminen, jotta uutta oppimista voi tapahtua. Ymmärsin, että tietoisuustaidoilla tarkoitettiin niin henkisiä kuin fyysisiä selviytymiskykyjä. [...] Verkko-opetuksessakin harjoitettavien tietoisuustaitojen (mindfulness) alueeseen kuuluvat aistit, keho eritteineen ja mieli. Niiden maailmasta luomaa yhtä tietoisuutta ei voi viedä millekään virtuaalitasolle: tulkitsemme maailmaa aina tietoisuudestamme käsin. [...] Verkossa toimimisen tulisi auttaa meitä mielen harjoittamiseen samaan tapaan kuin harjoitamme liikkumisen avulla ruumistamme, terveyttä, kuntoa ja toimintakapasiteettiamme (bodyfulness). [...] Kiinalaisessa verkko-opetuksessa on lopullisena tavoitteena kokonaisuuksien hahmottaminen ja sen lisäksi yksityiskohtien löytäminen eri vivahteineen. Kyse ei ole siis deduktiivisesta tai induktiivisesta lähestymiskulmasta oppimiseen vaan niistä kummastakin epälineaarisesta ja samanaikaisesti.

Pitkä lainaus, mutta tämä kyllä sai miettimään. Kiinnostavaa - olisiko meillä täällä Suomessa oppimisen paikka, Kiinasta?

Pääsky, kissa, ruusu, kuolema

Håkan Nesserin rikosromaani oli melkoinen järkäle: Pääsky, kissa, ruusu, kuolema (Tammi, 2008; suom. Saara Villa; ISBN 978-951-31-4005-2). Tässä sattuu ja tapahtuu, ja Van Veeteren matkustaa ulkomaillekin rikosta selvittelemään. Mutta vaikka Nesser kirjoittaa hyvin, paikka paikoin olisi ollut kyllä tiivistämisen varaa, eikä Nesser tuntunut olevan ihan terävimmillään tässä kirjassa.

Antikvariaatissa eläkepäiviä viettävä Van Veeteren, jota entiset kollegat edelleen vahingossa nimittävät komisarioksi, saa vieraakseen papin, joka haluaisi kertoa itseään askarruttavasta luottamuksellisesta asiasta, joka tuntuu liittyvän rikokseen.

Mutta Van Veeterenillä on kiireitä, hammaslääkäri ja ulkomaanmatka. Kun hän palaa takaisin Maardamiin, käy ilmi että pappi on kuollut. Tästä alkaa keriytyä auki vyyhti, jossa rikollinen ja poliisi käyvät piirileikkiä.

Tämän kirjan ongelmana voi pitää sitä, että toisin kuin eräissä muissa rikosromaaneissaan Nesser ei tässä kirjassa pysty tekemään rikoksesta ja rikollisesta vastavoimaa poliisien toiminnalle, sellaista jossa lukija näkisi myös rikollisen "kasvot", ja ne syyt jotka rikokseen johtivat.

Jännitystä kyllä riittää, mutta vähän tässä on semmoista asetelmaa kuin amerikkalaisissa jännityselokuvissa jossa pahaa ei yritetäkään ymmärtää.

Toisaalta on sitten sanottava, että Nesser osoittaa tässäkin kirjassa kykynsä kertoa yhteiskunnasta ja ihmisistä, pureutua pinnan alla kyteviin jännitteisiin. Ei mielestäni parasta Nesseriä, mutta rikosromaanien kärkeä kuitenkin.