Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950

Pertti Lassila pohdiskelee kirjallisuuden luontosuhdetta napakassa kirjassa Metsän autuus - luonto suomalaisessa kirjallisuudessa 1700-1950 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011; ISBN 978-952-222-322-7). Luonto kirjallisuudessa tuntuu kovin häilyväiseltä teemalta, mutta Lassila saa aiheesta irti paljon, huolimatta määritelmien vaikeudesta tai puuttumisesta.

Kiinnostavaa oli muun muassa tarkasteluaikavälin päättäminen vuoteen 1950. Lassilan mukaan luonto on menettänyt uskottavuutensa ihmisen ja kulttuurin vastavoimana: "Luonto menetti maailmankuvassa aseman, joka sillä vuosisatoja oli ollut. [...] Luonnolla ei [...] ole enää uskottavaa merkitystä kulttuurin tasaveroisena suvereenina vastavoimana tai vaihtoehtona. [...] Luonnosta on tullut kaupallista kulttuuria, ajanvietettä, seikkailua ja kulutusta. Se on kirjallisuudessakin menettänyt eksistentiaalisen ja aatteellisen painokkuutensa."

Lassilan kuvaukset eri aikakausien luontosuhteesta ovat valaisevia, esimerkiksi rokokoon käsityksestä luonnosta ikään kuin idyllisenä kulissina, ja muutokset siitä eteenpäin: "1700-luvun lopulla luontokuvaus alkaa irtautua arkadisesta ja idyllisestä perinteestä. Luonto tai maisema eivät ole vain yleisiä kirjallisia konventioita, vaan ne kytketään olemassaolevaan paikallisuuteen. [...] Maantieteellinen paikallisuus saa esteettistä arvoa ja sitä pidetään kiinnostavana juuri omalaatuisuutensa, ei yleisyytensä ansiosta. [...] Sen ansiosta vähäpätöiset ja tuntemattomat paikallisuudet ja paikannimet tulevat kirjallisuuteen."

Tätäkään muutosta en tämmöisenä ole tajunnut hahmottaa, mutta selväähän se on kun asian nyt ymmärtää.

Kirja tarjoaa hienoja oivalluksia, mukaan lukien kirjan lukujen otsikoinnit: "Luonnon pyhä kirja", "Luonto ja isänmaa", "Satumetsän lumous", Luonto ihmisessä, ihminen luonnossa" ja "Luonnon loppu".

Runebergista Lassila kirjoittaa: "Kun idea luonnon pyhyydestä, jonka jokainen voi tajuta, Runebergin patrioottisissa runoissa yhdistyi suomalaiseen maisemaan, syntyi uskonnollisesti perusteltu ja helppotajuinen maisemaisänmaallisuus." Mainiosti tiivistetty!

Mutta entä Aleksis Kivi: "Seitsemässä veljeksessä suuresta seikkailusta tulee uudisraivaajien raadantaa, ääretön, salaisuuksien metsä kasketaan ja siitä tulee viljelysmaata. [...] Veljekset joutuvat huomaamaan, että luonnon armoilla elävän ihmisen vapaus on vähäisempi kuin sellaisen, joka alkaa hallita luontoa raivaamalla ja viljelemällä sitä."

Mutta lopulta, Aaro Hellaakosken ja Helvi Juvosen jälkeen, suomalaisen kirjallisuuden luonnonkuvauksen suuri perinne päättyy: "Kulttuuri-ihmisellä ei ole metafyysisesti myönteistä yhteyttä luontoon. Luonnosta tai luontoelämyksestä tulee nautintoainetta, joka täyttää tehtävänsä ohimenevän tyydytyksen lähteenä mutta ei enää kelpaa toivon tai uskon perustaksi. [...] [Luonto] ei ole avoin, käyttämätön mahdollisuus vaan siitä on tullut suojelun kohde. Se on jäänyt kulttuurin vangiksi."

Kirja antoi pohdittavaa myös kuvataiteiden, tai ainakin valokuvauksen näkökulmasta, ja kirjoitin tästä postauksen Light Scrape -blogiini.

Shade's Children

Garth Nix on kirjoittanut erikoislaatuisen tieteisromaanin tulevaisuudesta jossa juuri kukaan ei elä yli 14-vuotiaaksi: Shade's Children (HarperCollins Children's Books, 2006; ISBN 0-00-723212-8). Maailman ovat ottaneet haltuunsa omituisia pelejä pelaavat valloittajat, jotka kasvattavat ihmisiä omiin tarkoituksiinsa. Voiko heitä vastaan taistella?

Teos ilmestyi alunperin vuonna 1997 ja siitä löytyy laaja Wikipedia-artikkeli (sisältää juonipaljastuksia!). Kirja on kieletään melko helppolukuinen, ja se onkin luokiteltu lastenkirjallisuudeksi, tosin ehkä pikemminkin nuorille aikuisille kuin lapsille.

Jännitystä kirjassa on, mutta ei pelottavassa määrin, eikä erityisen pelottavalla tavalla kerrottuna.

Tarinan keskiössä on neljä ihmistä, jotka ovat paenneet valloittajilta ("Overlords"): Ella, Ninde, Drum ja Gold-Eye. Heidän apunaan juonittelee Shade, joka on jonkinlainen koneäly, erään tutkijan persoona tietokoneeseen vangittuna.

Tarina vetää mukaansa, Nix osaa kirjoittaa, vaikkakin jonkin verran kirjassa on ennalta-arvattavuutta. Valloittajien salaisuudet paljastuvat yksi kerrallaan, mutta samalla käy ilmi että Shade ei ehkä olekaan niin pyyteettömästi ihmisten puolella kuin antaa ymmärtää. Joutuvatko kapinalliset kahden tulen väliin?

Luin kirjan nopeasti, ja mukava välipala se olikin, tosin ei mikään järisyttävän syvällinen tarina. Mielenkiintoisella tavalla Nix kuitenkin kirjoittaa, yhdistellen tieteiskirjallisuuteen perinteisen fantasiaromaanin juonta jossa noustaan hirmuvaltaa vastaan.

Oikeus on sokea

P. D. James kutoo melkoisen verkon lakimiestoimiston ympärille kirjassa Oikeus on sokea (Otava, 1998; suom. Jaakko Kankaanpää). Kirja on yli 500-sivuinen ja siinä riittää käännettä käänteen perään.

James koukuttaa lukijansa ei niinkään visaisella pähkinällä (joka sekin kirjasta löytyy) vaan pikemminkin ihmiskuvauksensa nasevuudella ja oivaltavuudella.

Adam Dalgliesh on paikalla ratkomasta rikosta, kun niin pitkälle päästään, mutta sitä ennen James on jo pyöritellyt tarinaansa melkoisesti, saaden hahmoihin syvyyttä ja ennen kaikea lähtökohdan rikoksenteolle, niin että useammalla kuin yhdellä henkilöistä olisi ollut mitä suurin syy turvautua väkivaltaan.

Mutta kuka - tai ketkä - lopulta olivat syyllisiä puolustusasianajajan murhaan? Siinäpä pähkäiltävää. Ei kevyttä luettavaa, mutta kiehtovasti James kertoo niin Englannin yhteiskunnasta kuin ihmisistä ylipäätään.

Sana sanaa vastaan

Polkupyöräilevä komisario Koskinen ratkoo rikosta jota ei ehkä ole olemassakaan dekkarissa Sana sanaa vastaan (Karisto, 2005). Ja taas sattuu ja tapahtuu Tampereella kun Seppo Jokinen pistää tarinaan kierroksia.

Liikkeellä on mielenosoittajia, jotka haluavat suojella vanhan talon, mutta mitä on taustalla siinä että mielenosoittajien kanssa yhteen ottanut mies löydetään kuolleena talon pihalta. Ja toisaalla asunnostaan löytyy pari kuukauttaa kuolleena ollut vanhus, jonka kirjoittama viesti tuntuu viittaavan vuosikymmenten takaiseen rikokseen.

Vähän toistoa noissa Koskinen-dekkareissa on, mutta sopivan välin kun pitää kirjojen välillä niin ei se häiritsevää ole. Hyvän henkilögallerian Jokinen on kirjoihinsa luonut. Tässä kirjassa ei myöskään samaan tapaan käytetä Koskisen äreää toimintatyyliä juonen rakentamisessa kyllästymiseen asti, muitakin sävyjä on tarinaan leivottu.

Ja kuten kunnon dekkarissa, on tässäkin paljastuksia, vaikka ehkä ne eivät olekaan se varsinainen syy miksi näitä kirjoja luetaan.

Harjunpää ja pyromaani

Kyllä on melkoinen kirja tämä Harjunpää ja pyromaani (Otava, 2007; ISBN 978-951-1-21708-4). Alunperin kirja ilmestyi 1978, eikä ajan hammas ole teokseen iskenyt, tuntuu kuin olisi kirjoitettu tästä päivästä, tästä Suomesta.

Matti Yrjänä Joensuu on kyllä omaa luokkaansa suomalaisessa rikoskirjallisuudessa. Tämä ei ole tavallinen dekkari, tämä on romaani ihmisistä, niin poliiseista kuin vähempiosaisista suomalaisista, niistä ongelmista joita päänsisäinen maailma ihmisille voi tuottaa.

Jälleen kerran Joensuun kirja ei niinkään keskity dekkarimaiseen mysteerin ratkaisemiseen, sillä pahantekijä on tiedossa jo varhain, vaan pikemminkin niihin solmuihin joita yhteiskunnassa on, ja joita ihmisten välillä on.

Hieno kirja, ja hieno on sen lopetuskin, avoimeksi jäävä.