P. G. Wodehouse: Vanhin Jäsen - lisää kuolemattomia golftarinoita

En pelaa golfia (ellei minigolfia lasketa), joten miksi sitten lainasin jo toisen kokoelman golftarinoita? No, siksi että P. G. Wodehouse kirjoittaa niin mainiosti, täysin vakavissaan ja silti hervottoman hauskasti: Vanhin Jäsen - lisää kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1991; suom. Janne ja Hannu Tarmio; ISBN 951-95803-2-8).



Kirjan piirroskuvat ovat peräisin Punch-lehdestä ja sopivat hyvin tarinakokoelman henkeen.

Ja mistä tässä sitten on kyse? No, milloin mistäkin, mitä vain golfklubin terassilla tarinoiva Vanhin Jäsen saa päähänsä. Esimerkkinä Ramsdenin ja Eunicen hyvin epätodennäköinen rakkaustarina, jossa golf-peli sai aikaa varsin omalaatuisen muutoksen siinä miten Eunice suhtautuu sosiaalisesti kömpelöön Ramsdeniin.



Jotain herttaisen yhdentekevää ja samalla viiltävän inhimillistä näissä golf-pelistä kertovissa tarinoissa on.

Valter Keltikangas: Seitsemän tuntia erämaata ja muita kertomuksia

Valter Keltikangas totisesti osaa kirjoittaa erätarinoita, tai kertomuksellisista esseistä näissä oikeastaan on kyse, sen verran tarkkaan harkiten nämä tarinat on kirjoitettu: Seitsemän tuntia erämaata ja muita kertomuksia (WSOY, 1991; ISBN 951-0-17288-X).



Kirjassa liikutaan Lapin erämaissa pääosin vuosisadan alkupuolella, silloin kun Petsamokin kuului vielä Suomeen ja siellä metsiä inventointiin ja kalastusta harrastettiin. Näissä tarinoissa on tutkimuksellista otetta, ja samalla maalaillaan Lapin luonnon kuvaa ja kokemusta herkällä kädellä.



Kirjan niminovelli, "Seitsemän tuntia erämaata", on kertakaikkisen lumoava kuvaus syrjäisestä erämaasta, paikasta jossa vain sitkeimmät selviävät.

Kirjan kuvaukset jokihelmisimpukasta, niistä ajoista kuin tämä ihmeellinen eläin oli vielä runsas Suomen joissa ja puroissa, olivat itselleni melko lailla uutta tietoa, samaten kuvaukset siitä missä määrin Lapin asukkaat erämaitaan tunsivat ja pystyivät siellä oppaana toimimaan. Joillakin tuntui olevan lähestulkoon pettämätön suuntavaisto, ainakin näiden tarinoiden perusteella.

Tämä on kirja johon täytyy ehdottomasti palata vielä uudestaan.

Lee Child: 61 hours

Olin jo päättänyt, etten Lee Childia enää lue, mutta jotenkin vain kirjastosta tarttui mukaan tämä jännäri, jossa Jack Reacher pistää roistot kuriin yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa keskellä lumimyrskyä: 61 hours (Bantam Press, 2010; ISBN 978-0-553-82556-5).



Reacher päätyy kaupunkiin bussin ajauduttua ulos liukkaalta tieltä, mutta pian käy ilmi että kaupunki on kuin piiritystilassa, jotain kummallista on tekeillä. Kaupungin ulkopuolella majailee moottoripyöräjengi, ja kaupungin lähellä olevassa vankilassa majailee vanki jolla tuntuu olevan erittäin arvokasta tietoa.

Kirjassa pyöräytetään käyntiin melkoinen tapahtumien karuselli, ja Reacher joutuu venymään äärimmilleen selvitäkseen esiin pomppaavista pulmista. Ja kirjan lopetus on varsinainen pyrotekniikan näytös, mitenkäs muuten. Aivot narikkaan -viihdettä tämä kaiken kaikkiaan on. Kello käy, selviääkö Reacher. Vastaus on tietenkin selvä, eihän Child sankariaan tappaisi.

John Scalzi: Redshirts

John Scalzi voitti tällä tieteisromaanilla vuonna 2013 sekä Locus- että Hugo-palkinnon. Ja kyllä tämä ihan luettava romaani on, vaikkakin hiukan kieli poskella -fiilis romaanista tulee. Scalzi vetää hihastaan metafiktion käsitteen ja kysyy, mitäpä jos tieteiselokuvien maailma olisi totta siinä esiintyville hahmoille: Redshirts (Orion, 2013; ISBN 978-0-575-13430-0).



Kirjan huumori on melkoisen mukaansa tempaavaa, mutta kirjan loppupuolella alkoi vähän tökkiä, kun Scalzi tempaisi maton lukijan alta ja lähti pohtimaan televisio-ohjelman hahmojen ja hahmoja näyttelevien ihmisten keskinäistä suhdetta.

Oikeastaan kirjaa voisi pitää eräänlaisena pitkitettynä vitsinä, mutta kyllä tässä on myös syvällisempää ajatusta mukana, siitä missä määrin todellisuus on todellista siinä määrin kuin me ihmiset oman päänuppimme illusorisessa maailmassa kuvittelemme.

Håkan Nesser: Herra Roosin tarina

Håkan Nesser yllätti melko lailla tässä rikosromaanissa, jota oikeastaan pitäisi kutsua romaaniksi, tai kirjallisuudeksi, sillä rikos on tässä sivuosassa, pääosassa ovat ihmiset ja heidän vaikeutensa elää elämäänsä: Herra Roosin tarina (Tammi, 2013; suom. Päivi Kivelä; ISBN 978-951-31-7110-0).



Ihan paras Nesserin kirja tämä ei ole, mutta hyvin Nesser Barbarotti-sarjaansa jatkaa, vaikkakin poliisi Gunnar Barbarotti on pitkään sivuroolissa, muun muassa sen takia että hän on loukannut jalkansa nolossa onnettomuudessa pudottuaan katolta kottikärryjen päälle.

Kirja kertoo keski-ikäisestä miehestä nimeltä Valdemar Roos, joka tuntuu olevan sivuroolissa omassa elämässään. Kotona hän suorittaa pakollisia kuvioita ja työpaikalla olemista hän sietää joten kuten.

Kun Valdemar sitten voittaa lotossa, ei hän kerro asiasta kenellekään, vaan irtisanoutuu työstään, ostaa pienen torpan metsän keskeltä, ja viettää päivänsä torpassa eväitä syöden ja metsässä kävellen, lähtien aamulla kotoa ja palaten iltapäivällä kuten ennenkin.

Tästä lähtökohdasta Nesser rakentaa ajoittain jopa piinallisen tarkkanäköisen tarinan, jossa Valdemar tutustuu toiseen elämänsä kuvioita pakoon lähteneeseen ihmiseen, nuoreen narkomaaninaiseen Anna Gambowskaan.

Näiden kahden hyvin erilaisen ihmisen tavattoman epätodennäköinen ystävyys on tarinan keskiössä. Roos ikään kuin löytää Annasta tyttären, jota hänellä ei ole koskaan ollut, ja Roos puolestaan tuntuu tarjoavan sitä turvaa jota elämänsä solmuja selvittelevä Anna tarvitsee.

Mutta mitä tapahtuu kun aiemman elämän kuviot tavoittavat metsän keskellä olevan piilopirtin? Tarinan loppu ei ihan täysin lunasta alkupuolen lupauksia, mutta hieno romaani tämä joka tapauksessa on.