P. G. Wodehouse: Kuolemattomia golftarinoita

P. G. Wodehousen golf-aiheiset kirjoitukset olivat itselleni vallan tuntemattomia, mutta jotenkin vain tämä kirja tarttui kirjastosta mukaani: Kuolemattomia golftarinoita (Viestintä Tarmio, 1990; suom. Janne Tarmio; ISBN 951-95803-1-X). Kirjan piirrokset ovat peräisin Punch-lehdestä, ja hyvin ne näihin tarinoihin sopivat.



En ole golfia koskaan pelannut, en lyönnin lyöntiä, ellei minigolfia sitten lasketa; siitä lasketaanko minigolf kokemukseksi voinevat golf-harrastajat minua valistaa. Mutta vaikka golfista ei mitään tietäisi mukavasti tarinat silti lukijalle avautuvat ja saavat hymyn naamalle.

Golf on näissä tarinoissa eräänlainen vertauskuva itse elämälle, tai sanoisiko että näissä tarinoissa ei elämäkään ole golfia tärkeämpää. Ja mainiosti Wodehouse on jälleen keksinyt keinon punoa tarinansa yhtenäiseen kuosiin, laittamalla tarinoiden kertojaksi lempituolissaan golfklubin kuistilla istuvan Vanhimman Jäsenen.

Näin Vanhin Jäsen kertoo siitä, mitä merkitystä uusilla golfhousuilla voi olla pelin kannalta:

Kuten jo aikaisemmin olen sanonut, ja uskon että olet samaa mieltä kuultuasi mitä myöhemmin tapahtui, kyseessä oli luultavimmin itsesuggestio. Ei ole toista alaa, jolla uskolla omaan itseen olisi niin välittömät vaikutukset kuin golfissa. Ja Wallace, saatuaan itseluottamusta, lisäsi taitojaan aste asteelta. Vajaassa viikossa hän oli raivannut tiensä ulos Toivottomista Tapauksista - luokasta, josta Peter Willard oli paras esimerkki - ja haastoi jo kavereita, jotka onnistuivat pitämään kolme lyöntiä viidestä jossakin päin fairwaytä. Kuukauden kuluttua hän piti pintansa tasoituksella kymmenen pelaavien kanssa. Ja keskikesällä hän oli päässyt niin pitkälle, että hänen nimensä putkahti silloin tällöin esiin keskusteluissa, joissa spekuloinnin kohteena oli heinäkuun lyöntipelikilpailu. Olisi ollut anteeksi annettavaa olettaa, että Wallace Chesneyn asiat olivat niin hyvin kuin ne suinkin voivat olla.

Ja silti –

Peter Temple: Dead point

Peter Temple kirjoittaa turhia selittelemättä, jopa niin tiiviisti että ensi kertaa hänen dekkariinsa tarttuva ihmettelee pitkään mistä tässä oikein on kyse: Dead point (Quercus, 2008; ISBN 978-1-84724-572-4).



Minulla kesti tosi kauan ymmärtää, että kirjassa kerrotaan Australiasta ja että kirjassa kuvattu kaupunki on Melbourne. Ja koko ajan kirjailija toi esille päähenkilön - yksityisetsivä Jack Irish - tuttuja ja lähipiiriä millään tavalla viittaamatta aiempiin tapahtumiin, joten paikoitellen olin täysin hukassa. Eikä muutenkin töksähtelevä kirjoittamistapa lukukokemusta helpottanut.



Tartuin kirjaan sen takakansitekstien innostamana, mutta kovinkaan pitkälle tämä innostus ei riittänyt. Ilmiselvästi Temple kirjoitaa näihin dekkareihin jo aiemmin tutustuneille lukijoille, yhtään säälimättä sellaista lukijaa jolle tämä on ensikosketus sarjaan. Kaiken lisäksi tarina tuntuu jo kymmeniä kertoja kerrotulta, niin kirjallisuudessa kuin elokuvissakin.

Parhaat kirjat vuonna 2013

Julkaisin Valopolussa vuonna 2013 kuukausittain kolmisenkymmentä kirja-arviota. Seuraavassa on lista kirjoista jotka kussakin kuussa tekivät suurimman vaikutuksen suhteessa ennakko-odotuksiin:

• joulukuu: Lawrence Norfolk: John Saturnall's feast
  
• marraskuu: J. G. Granö: Altai - vaellusvuosina nähtyä ja elettyä
  
• lokakuu: Cormac McCarthy: Menetetty maa
  
• syyskuu: Käsivarren suurtunturit
  
• elokuu: Colm Tóibín: Brooklyn (ja varasijalla Richard Ford: Canada)
  
• heinäkuu: Kurt Vonnegut: Hui hai - eli Jäähyväiset yksinäisyydelle
  
• kesäkuu: Nate Powell: Swallow me whole
  
• toukokuu: P. G. Wodehouse: Fred-setä järjestää (ja varasijalla Tom Piccirilli: The last kind words)
  
• huhtikuu: Juha Itkonen: Hetken hohtava valo (ja varasijalla Cheryl Strayed: Wild - from lost to found on the Pacific Crest Trail)
  
• maaliskuu: Anni Nykänen: Mummo
  
• helmikuu: Cormac McCarthy: Veren ääriin, eli Lännen punainen ilta (ja varasijalla Lauri ja Jaakko Ahonen: Pikku Närhi)
  
• tammikuu: Pentti Sammallahti: Here far away - photographs from the years 1964-2011
  

Koska joinakin kuukausina oli taso sen verran kova, laitoin yllä esille myös muutaman varasijalle kivunneen teoksen. Ne olisivat pärjänneet muina kuukauksina kärkisijalle. Niin, ja se pitää vielä huomata, että jätin listasta pois lukemani Thomas Bernhardin teokset, koska kaikki ne olisivat olleet ykkössijalla, mikä olisi ollut epäreilua muita kohtaan.

Listalla on teoksia laidasta laitaan satiirista tragediaan, valokuvakirjasta romaaniin ja tietokirjasta fantasiaan. Kolme sarjakuvateosta mahtui myös mukaan. Makuni kirjallisuuden suhteen on monipuolistumaan päin, mikäli se ylipäänsä on mahdollista. Lähes kaikki kelpaa, kunhan tekijä on työnsä osannut.

Jäin viime vuonna hiukan siitä tahdista millä kirjoittelin tänne Valopolkuun vuonna 2012, jolloin postauksia kertyi peräti 519. Nyt postauksia oli 417, joista puolisen tusinaa oli muuta kuin kirja-arvioita.

Kirjoja tuli luettua yli 400, tosin ihan kaikista kirjoista en postauksia kirjoittanut, vaikka siihen pyrinkin, jotta jälkeenpäin tietäisin mitkä kirjat on tullut luettua tai ainakin jollain tasolla noteerattua.

Luulen että tahti tästä vielä hiljenee, ihan yhtä lailla ei kirjojen lukeminen innosta kuin vuosi tai pari sitten, joululomallakin jäi saldo laihaksi, kahteen-kolmeen kirjaan. Tosin varastossa on jo luonnosteltuja kirja-arvioita siinä määrin että pariin kuukauteen ei postauksista tule pulaa.

Edward Hogan: Hunger trace

Edward Hogan osoittautui taitavaksi tunnelman luojaksi tässä särmikkäistä ja havoittuneista ihmisistä kertovassa romaanissa: Hunger trace (Simon &​ Schuster, 2012; ISBN 978-1-84739-155-1).



Teoksen nimi viittaa siihen, että aliravittujen haukkojen höyhenet eivät kasva normaalisti ja nälän jäljet näkyvät haukan pyrstösulissa huolimatta siitä miten hyvin sitä myöhemmin hoidetaan. Samalla tavalla on romaanin ihmisten laita, kukin on jollain tavalla nälkiintynyt tai haavoittunut, ja henkisen aliravitsemuksen jäljet ovat tiukassa.

Romaanissa on tarinankuljetus oikeastaan sivuroolissa, enemmänkin on kyse tunnelmasta, hetkistä joissa pysähdytään näkemään jotain arkisen ihmeellistä, ja samalla on kyse paikasta, Derbyshiren seudun maisemista, eläintarhasta joka taistelee olemassaolostaan, haukkojen kasvattajasta jonka on vaikea kohdata toisia ihmisiä.

Romaanin lukeminen oli pätkittäistä, luin sitä parikymmentä sivua, pysähdyin, pidin vähän taukoa, mutta jatkoin sitten, ja taas pysähdyin. Kävin välillä jopa vilkaisemassa teoksen lopusta, miten romaanissa tulee käymään, mutta nyt kävi niin että ymmärsin täysin väärin sen mitä lopussa tapahtuu, ja niinpä teoksen todellinen päättyminen, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, tuli yllätyksenä.

Teos on perheromaani, kyse on ystävyydestä, ja rakkaudesta, ja ennen kaikkea siitä kohdasta ihmisyyttä jossa pelätään toisen ihmisen tuloa liian lähelle, sitä riippuvuutta joka toiseen ihmiseen voi syntyä, ja tästä syystä sysätään toinen ihminen loitolle ennen kuin on vaarassa tulla haavoitetuksi.

Samalla on kyse sinnikkyydestä, siitä että haavoitettunakin ihminen on inhimillinen, ja toisiaan kaltoin kohtelevat ihmiset saattavat silti löytää onnen mahdollisuuden, jos he malttavat pysähtyä näkemään tavallisen arjen suurenmoisen mahdollisuuden olla ihminen juuri tässä ja nyt.

Bill Willingham: Fables. Vol. 17 - Inherit the wind

Näin pitkälle olen jaksanut lukea Bill Willinghamin sarjakuvakirjasarjaa, ja väsymys alkaa jo vaivata, vaikka ei tämä nyt mitenkään huono kokonaisuus ole: Fables. Vol. 17 - Inherit the wind (DC Comics, 2012; ISBN 978-1-4012-3516-1). Kirjaa piirtämässä on ollut pitkä lista taiteilijoita: Mark Buckingham, Steve Leialoha, Shawn McManus, Andrew Pepoy, Dan Green, Rick Leonardi, Ron Randall, P. Craig Russell, Zander Cannon, Jim Fern, Ramon Bachs ja Adam Hughes.



Edellisessä kirjassa Pohjoistuuli teki sen mihin muut eivät pystyneet ja nitisti Fables-hahmojen vastustajan, mutta samalla hän poistui tarinasta itsekin. Niinpä on aika selvittää, kenestä tulee uusi Pohjoistuuli, joten Lumikin ja Bigbyn lapsikatsas joutuu kokeisiin kokeiden perään.