Elanor Dymott: Every contact leaves a trace

Elanor Dymott kirjoittaa kaipauksesta ja rikoksen selvittelystä, surumielisellä ja ikään kuin elämästä syrjäytyneellä tavalla: Every contact leaves a trace (Jonathan Cape, 2012; ISBN 978-0-224-09403-0).



Kirjan kertojan vaimo Rachel on murhattu, ja kertoja kuvaa omaa lamaannustaan, ja sitä miten hän lopulta alkaa selvittelemään vaimonsa aiempaa elämää, ja etsimään selitystä tapahtuneelle. Käy ilmi, että se mitä hän on kuvitellut tietäneensä Rachelista on ollut kovin rajallista, ja jopa harhaanjohtavaa.

Dymott kirjoittaa toteavasti, tavalla jossa tarinan kerronta limittää useaa tapahtuman tasoa, kertojan pohtiessa sitä miten hän Racheliin tutustui ja miten he lopulta löysivät toisensa opiskeluaikaisen ystävän Richardin häissä:

When I woke this morning and came through from the bedroom the sun was already slanting in and the whole of my apartment was filled with a filtering light. I sat at Rachel's desk and looked down at the canal. There were streams of cyclists making their way to work: the nine a.m. towpath rush hour Rachel used to talk about. As I watched, the heron rose up from the water and flew straight towards me. It positioned itself on my balcony wall, side on to where I sat, a perfect silhouette. That first morning she was here with me, morning after Richard's wedding, Rachel had thought it was a sculpture. 'It's so still,” she said when I told her. 'It can't be! I don't believe you.'

Välillä päähenkilön saamattomuus tuntui suorastaan raivostuttavalta, samaten se miten hän kerta toisensa jälkeen harhautui ikään kuin sivupoluille pohtimaan omaa suhtautumistaan Racheliin, sitä miten heidän suhteessaan Rachelin menneisyys oli asia josta ei puhuttu, vaikka aika ajoin siihen liittyviä asioita tulikin esille.

Ja vaikka aika ajoin kirjan kertoja tuntui varsinaiselta surkimukselta, kiinnosti romaani kuitenkin siinä määrin että luin sen alusta loppuun, juurikaan tekstissä eteenpäin hyppimättä. Jokin tässä piti otteessaan, ehkä ajatus siitä kuinka vähän me itse kukin loppujen lopuksi toisista ihmisistä tiedämme, tai haluamme tietää.

Ja täytyy myöntää, että loppujen lopuksi kirjoittaja yllätti, ei niinkään sillä että Rachelin murhaaja paljastui, vaan sillä mistä Rachelin ja hänen miehensä suhteessa oli kyse. Selkäpiiti suorastaan värisytti, sillä tässä ihmissuhteessa oli kyse - kaikesta surkeudesta huolimatta, huolimatta siitä että Rachel osoittautui olevan aivan muuta mitä hänen miehensä Rachelista ajatteli - tässä oli kyse mitä suurimmasta rakkaudesta.

Bill Willingham: Fables. Vol. 15 - Rose red

Olisiko satuhahmo Rose Red suomeksi Ruusunpuna? No, hänen tarinaansa tässä sarjakuvakirjassa joka tapauksessa kerrotaan, ja aika mielenkiintoinen tämä tarina kahdesta sisaruksesta on: Fables. Vol. 15 - Rose Red (DC Comics, 2011; ISBN 978-1-4012-3000-5).



Tekijoitä tässä kirjassa on pitkä litania, kirjoittaja Bill Willinghamin lisäksi taiteilijoina Mark Buckingham, Steve Leialoha, Inaki Miranda, Andrew Pepoy, Dan Green, Chrissie Zullo, Dave Johnson, Kate McElroy, J.H. Williams III, Joao Ruas ja Adam Hughes. Ihan tässä rupeaa tämä nimilista jo hengästyttämään.



Ruusunpuna on sarjan aiemmissa osissa ajautunut masennukseen, ja nyt on aika ottaa selvää siitä mistä sadussa Lumivalko ja Ruusunpuna (Snow White and Rose Red) olikaan oikeasti kyse, miksi Lumivalko hylkäsi siskonsa? Mukavasti tässä kirjoitetaan satuklassikkoja uusiksi, ja samalla Ruusunpuna saa otteen elämästään ja tarttuu tosissaan toimeen satuhahmojen pelastamiseksi uhkaavalta vaaralta.

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Matti Rämö oli ihan tuntematon nimi ennen tähän kirjaan tarttumista, mutta nytpä tiedän että tässä on polkupyöräilijä joka ei isojakaan haasteita hätkähdä: Polkupyörällä Jäämerelle - tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita (Minerva, 2012; ISBN 978-952-492-582-2).



Rämö pyöräilee kirjassa kuuden viikon aikana 4500 kilometrin matkan. Suomen kesän lämpötila nousee 30 asteeseen mutta Jäämeren rannalla taas ollaan nollan asteen tuntumassa. Monenlaista haaveria matkalla tulee vastaan, takarattaan pinnoja katkeilee vähän väliä ja polkimet hajoavat tämän tästä. Mutta niin vain Rämö jatkaa reissuaan.

Sinnikkäästi Rämö pitää kiinni suunnitelmistaan, ja lukija pääsee makustelemaan millaista on pyöräillä tällaisia pitkiä matkoja seuranaan omat ajatukset, virikkeinä satunnaiset tapaamiset matkan varrella.

Teksti on toteavaa, mutkatonta ja jopa lakonisen asiallista, mutta rivien välissä on näkevinään huumoria, esimerkiksi kun Rämö ihmettelee matkalla kohtaamaansa pyöräilijää jonka mielestä pyöräileminen on hauskaa.

Tässä vielä teoksen esittelyteksti kustantajan nettisivuilta:

Matti Rämö polkaisee neljännessä matkakirjassaan kotipihalta kohti pohjoista. Kuuden viikon ja 4500 kilometrin matka vie Murmanskin kautta tuuliselle tundralle Jäämeren viileään kesään. Leppävirralla Rämö majailee Euroopan suurimmalla hippileirillä, Raatteen tiellä hajoaa poljin. Venäjän erämaasuot hehkuvat valkoista tupasvillaa mutta kaivosvyöhykkeellä odottavat eloton maasto ja panssarivaunujen parkkipaikat. Reitti kulkee neuvostoajan varuskuntien läpi. Norjassa koettelee halla. Ja saamelaisten arvostetumpi asema Tenojoen länsipuolella askarruttaa. Laestadiuksentietä Rämö polkee vajoavaan Jällivaaraan. Porot jolkottelevat seurana, kun maantieteilijä vaeltaa uteliain silmin pikkuteiden hiljaisuudessa. Reissusta tulee tutkimusmatka myös Pohjolan lähihistoriaan sekä omiin mielen maisemiin.

Kirjan lopussa on pitkä luettelo Rämön varusteista matkalla Jäämerelle, ja hyvin mielenkiintoinen lista tämä olikin, ihan tuli mieleen että jos joskus tulee päänuppiin sellainen nyrjähdys että pitemmälle pyöräreissulle pitäisi lähteä, niin tässäpä on aivan ensiluokkaisen hyvä kuvaus siitä mitä pitää ottaa huomioon. Ihan tässä tuli entisaikojen tutkimusmatkailijat mieleen.

Niin, ja sekin ihmetytti että miten Rämö urakastaan oikein suoriutuikaan, raihnaisilla polvillaan (kolmet polvituet päällekkäin!) ja ranteilla jotka eivät sietäneet yhtään kylmää.

Cormac McCarthy: Tie

Odotin paljon tältä Cormac McCarthyn romaanilta, ja sain kyllä mitä odotinkin, mutta toisaalta kävi myös niin, että en jaksanut tätä romaania lukea loppuun asti, minulle riitti jo satakunta sivua: Tie (WSOY, 2009; suom. Kaijamari Sivill; ISBN 978-952-239-063-9).



Teos on epäilemättä mestarillinen, ja palkittukin se on: Pulitzer-palkinto vuonna 2007 ja Tähtivaeltaja-palkinto vuonna 2008. Mutta satuin olemaan sellaisessa mielentilassa, että en kestänyt tätä apokalyptistä selviytymistarinaa enää yhtään, kun oli varmaan että kulman takaa tulee taas uusi vastoinkäänne, taas on odotettavissa että asiat kääntyvät pahempaan suuntaan.

Helmetissä romaani oli saanut neljä tähteä, ja arviointeja oli peräti 11, mikä kertoo romaanin kiinnostavuudesta. McCarthy ei turhia selittele tässä kertomuksessa, jossa on kyse kulkemisesta etelään pitkin teitä joiden varrella vaanivat monenlaiset vaarat.

Kyse on elämästä - jos tätä loputonta kävelmistä voi elämäksi kutsua - jonkinlaisen katastrofin jälkeisessä maailmassa. Taivaalta sataa tuhkaa, ilma on kylmennyt ja kasvit ja eläimet ovat lähestulkoon kadonneet. Ja viimeiset jäljellä olevat ihmiset taistelevat eloonjäämisestään hyvinkin kyseenalaisilla tavoilla. Ihminen on ihmiselle susi, sanotaan, ja tässä romaanissa tämä on totta hyvin konkreettisella tavalla.

Tuhon jälkeinen maailma ei selittelyjä sinänsä kaipaa, mutta tämä lakonisuus on aivan huippuunsa viritettyä. Jos toivoa ei enää ole, mikä pitää hengissä, mikä saa miehen kulkemaan poikansa kanssa kohti etelää?

Mauri Leivo: Lintujärvi

Mauri Leivo osaa kirjoittaa linnuista, sen todistaa tämä selkeästi kirjoitettu ja kuvitettu valokuvakirja, jossa puhutaan vuodenajoista järven alueella, ja lintujen elämästä: Lintujärvi (Maahenki, 2006; ISBN 952-5328-80-5).



Mistähän johtuu etten Leivon kirjoihin ole aiemmin tarttunut, mutta nyt on kyllä todettava tekijän taito, niin kuvien ottamisessa kuin linnuista kertomisessa.

Ja erityisesti on nostettava hattua siitä, että minkäänlaiseen brassailuun tai erikoistehosteiden käyttöön ei tässä lintukirjassa ole sorruttu. Uskottavia valokuvia, uskottavaa kuvausta lintujen elämästä.