tiistai 9. huhtikuuta 2013

John Hoover: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas

John Hooverin kirjan nimi oli niin idioottimainen, että pitihän siihen tarttua, vaikka teokselta en paljon odottanutkaan: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas (Talentum, 2012; suom. Henriikka Hakumäki; ISBN 978-952-14-1882-2).


Kirja osoittautui varsin erilaiseksi kuin luulin, sillä itseasia se pomo josta teoksessa oikeasti on puhe on se pomo joka näkyy kun lukija katsoo peiliin.

Itsetuntemuksesta tässä on kyse, siitä että yrittää ymmärtää maailman sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin toivoisi sen olevan. Ja lisäksi teoksessa on kyse siitä, että toisesta ihmisestä pahasti sanominen ("pomon panetteleminen" ja niin edelleen) on sitä varsinaista idiotismia.

Näin Hoover aloittaa teoksensa:

Tämä kirja sisältää jäänteet, jotka jouduttiin kaapimaan seiniltä pääni räjähdettyä. Vuosien ajan kirjoitin kirjoja johtamistadosta, luovuudesta ja organisaatioiden suorituskyvystä; matkustelin laajalti ja ylistin innovaation, matalien organisaatioiden, yhteistoiminnallisen johtamisen ja jaetun vastuun hyveitä työpaikalla. Asiakkaani toivottivat minut tervetulleeksi ja nyökkäilivät hyväksyvästi opettaessani yhteistyön ja avoimen kommunikaation periaatteita. He jopa odottivat kohteliaasti, kunnes olin lopettanut ja poistunut rakennuksesta, ennen kuin sivuuttivat neuvoni.

Idioottipomo on minun kostoni.

Vastoin yleistä käsitystä Idiootti, joka huolestuttaa minua kaikkein eniten, ei löydy kulma- tai kattohuoneiston konttorista - se löytyy peilistä. [...]


Hoover näkee, että toisiin ihmisiin - ja ehkä aivan erityisesti esimiehiin - kohdistuva viha on karannut käsistä organisaatioissa. On aika tarttua toimeen:

Useat ihmiset ovat vihaisia ja itsetuhoisia ja syyttävät tästä esimiehiään. He tarvitsevat apua henkilöltä, joka on valmis painamaan Kohteliaisuuskoneiston paussinäppäintä, käärimään hihansa, vuorovaikuttamaan, nauramaan ja itkemään yhdessä työntekijöiden kanssa heidän matkallaan uusiksi ihmisiksi, jotka vilpittömästi arvostavat toisiaan ja ovat omistautuneita heidät palkanneen organisaation menestykselle.


Ensimmäinen askel kohti parantumista on todellisuuden hyväksyminen sellaisena kuin se on:

Säännöt ovat sääntöjä. Jos voisin muuttaa ne, olisin tehnyt niin jo tuhatkunta kertaa. Ne säännöt, jotka voin muuttaa, muutan. Mutta ihmisen käytös on ihmisen käytöstä, ja työn rooli on säilynyt olennaisesti samana aina siitä asti, kun Aatami ja Eeva haukkasivat omenasta liian suuren palan, joutuivat vetämään vaatteet päälleen ja hankkimaan oikean työpaikan. Suurimmalle osalle meistä ongelmia aiheuttaa se, että yritämme rystyset valkoisina matkata sen todellisen työmaailman läpi kuvitellen, että se on sellainen kuin haluamme sen olevan.


Hoover panee itsensä peliin ja kertoo itse olleensa Idioottipomo, ja nyt hän yrittää toipua tästä tilasta, vaikka helppoa se ei ole:

Ennen kuin otin askeleen aktiivisesta ääliömäisyydestä kohti toipumista, en ymmärtänyt, että muiden ihmisten näkeminen tolloina oli myös itseni syytteeseen asettamista. En välttämättä halunnut, että pomoni lopettaisi idioottimaisuutensa, halusin vain itse olla Alpha Idiootti. En varsinaisesti halunnut esimieheni lopettavan minun ärsyttämistäni rangaistuksetta, halusin vain valtaa ärsyttää häntä ja muita ilman rangaistusta. Tehtäväni ei ollut luoda kiltimpää ja miellyttävämpää työympäristöä; himoitsin valtaa tehdä muiden elämästä kurjan.


Hoover tiivistää olennaisen terävästi, esimerkiksi tähän tapaan: "Elämästä tulee mahdotonta hallita, jos yrittää kontrolloida muuta tyhmyyttä kuin omaansa."

Tässä kirjassa on järkeä, vaikka lukija onkin idiootti.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Kramppeja ja nyrjähdyksiä - II-III

Pauli Kallio on kirjoittanut ja Christer Nuutinen piirtänyt nämä sarjakuvat, ja niiden parissa tuli viihdyttyä mukavasti useampikin tovi: Kramppeja ja nyrjähdyksiä - II-III (Jalava, 2000; ISBN 951-887-202-3).



Jotenkin nämä sarjakuvat olivat päässeet unohtumaan, mutta luettuani ensimmäisen sarjakuvakirjan laitoin saman tien tämän toisen kirjan tilaukseen. Sivuja kirjassa on 156, eli luettavaa on melkoinen määrä, ja monen monta elämän ja ihmissuhteiden kuviota tähän teokseen mahtuukin.

Ehkä näiden sarjakuvien viehätyksessä on pitkälti kyse nostalgiasta, hiukan toisin kuin aikoinaan kun niitä lehdestä luin, silloin kyse oli pikemminkin siitä että sarjakuvat jollain tavalla kuvastelivat tuttavapiirin elämän vaiheita, mutta nyt tämä nuorien aikuisten elämästä kertova sarja on muuttunut enemmänkin muistikuviksi menneestä maailmasta kuin viittauksiksi elettyyn elämään itsessään.


John D. MacDonald: Bright Orange for the Shroud

Jatkoin John D. MacDonaldin dekkareiden lukemista, päähenkilönä Travis McGee. Tämä romaani on 21-osaisen kirjasarjan kuudes: Bright Orange for the Shroud (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82667-1). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1965.


Kirja kertoo McGee tuttavasta nimelta Arthur, joka ilmestyy McGeen laivan laskusillalle nääntyneenä ja nälkiintyneenä vuosi siitä kun hänet oli viimeksi nähty. Vuotta aikaisemmin hän oli juuri mennyt naimisiin, varakkaana ja menestyksekkäänä miehenä, ja muutos on suuri.

MacDonald pohdiskelee kirjassa tuttavien ja ystävien välistä eroa tähän tapaan:

Arthur fell back into my life on that Tuesday afternoon. Acquaintance rather than friend. The dividing line is communication, I think. A friend is someone to whom you can say any jackass thing that enters your mind. With acquaintances, you are forever aware of their slightly unreal image of you, and to keep them content, you edit yourself to fit. Many marriages are between acquaintances. You can be with a person for three hours of your life and have a friend. Another one will remain an acquaintance for thirty years.


Kirjassa Arthur muuttuu tuttavasta jopa ystäväksi, ja samalla "yksinäinen ritarihahmo", McGee, saa pohdittavakseen millä keinoin Arthurilta huijattu omaisuus olisi saatavissa takaisin, tai edes osa siitä. Mutta huijarit ovat paitsi taitavia myös häikäilemättömiä, eikä McGee selviä yhteenotosta ehjin nahoin.

Vaikka kirjan tekstistä saa vaikutelman, että se on kirjoitettu nopeasti ja kiireessä, on tekstissä paikka paikoin yllättäviä syvyyksiä, esimerkiksi kun MacDonald pohtii miehen ja naisen välistä suhdetta, niitä tekijöitä jotka vaikuttavat siihen että ihmisten tekemät valinnat eivät välttämättä tuota onnellista lopputulosta.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Suosituimpani

Tuli mieleen katsoa, ketkä ne ovat kirjailijat (ja kääntäjät) joiden teoksista olen täällä Valopolku-blogissa eniten kirjoittanut. Ja nämä ne ovat:

John D. MacDonald: Darker Than Amber

Jostain syystä minulta oli kokonaan jäänyt huomaamatta tämmöinen John D. MacDonaldin kirjoittama dekkarisarja, päähenkilönä Travis McGee. Tämä romaani on 21-osaisen kirjasarjan seitsemäs: Darker Than Amber (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82668-8). Alunperin teos ilmestyi vuonna 1966.


Kirjan esipuheen on kirjoittanut Lee Child, ja hän pohdiskelee sitä mikä sai vuonna 1916 syntyneen John Dann MacDonaldin ryhtymään kirjailijaksi, vaikka hänellä oli MBA-tutkinto Harwardista ja toisessa maaimansodassa hän toimi esikuntaupseerina (everstiluutnantti).

Sen sijaan että MacDonald olisi mennyt töihin Pentagoniin tai General Motorsiin, hän rupesi suoltamaan viihdekirjallisuutta, ja tällä työllä hän itsensä myös elätti. Hänen tuotteliaisuutensa oli tavatonta, ja joissakin viihdelukemistoissa oli pelkästään hänen tekstejään, salanimien taakse piilotettuina.

Myöhemmin monet kovaksikeitettyjen dekkarien ja jännärien kirjoittajat ovat kertoneet MacDonaldin olleen heidän esikuvanaan. Ja täytyy myöntää, että vaikka tämänkin romaanin ilmestymisestä on kulunut lähes 50 vuotta, ei se tunnu vanhentuneen juuri ollenkaan.

Ja vaikka MacDonaldin teksti on paikka paikoin hiukan kulmikasta, on siinä usein myös yllättävää syvällisyyttä, suorastaa yhteiskunnallista tai filosofista pohdiskelua, joka kumma kyllä istuu luontevasti MacDonaldin McGee-hahmon luonteeseen.

Lee Child toteaa esipuheessa MacDonaldin olleen usein edellä aikaansa muun muassa ympäristöasioissa:

These two angles show up everywhere in his novels: the need to-maybe reluctantly, possibly even grumpily-stand up and be counted on behalf of the weak, helpless, and downtrodden, which included people, animals, and what we now call the environment-which was in itself a very early and very prescient concern: Janice Gantry, for instance, predated Rachel Carson's groundbreaking Silent Spring by a whole year.

But the good knight's armor was always tarnished and rusted. The fight was never easy and, one feels, never actually winnable. But it had to be waged. This strange, weary blend of nobility and cynicism is MacDonald's signature emotion. Where did it come from? Not, presumably, the leafy block where he was raised in quiet and comfort. The war must have changed him, like it changed a generation and the world.


Tunnetuin MacDonaldin romaani on The Executioners, joka on kahteen kertaan tehty elokuvaksi (Cape Fear).

Child pohdiskelee MacDonaldin mysteeriä, sitä mistä tämä tavaton kiire tuottaa tekstiä oikein oli peräisin:

So where did McGee and MacDonald's other heroes come from? Why Florida? Why the jaundiced concerns? We will never know. But maybe we can work it by mining the millions of words written with such haste and urgency and passion between 1945 and 1986.


Tässä romaanissa McGee on kalastamassa veneessä sillan alla ystävänsä Meyerin kanssa, kun sillalta pudotetaan veteen nainen, betonilohkare rautalangalla jalkoihin kiinnitettynä. McGee sukeltaa pohjaan ja saa naisen pelastettua. McGee yrittää saada selvyyttä mistä oikein on kyse, eikä pelastetun naisen tarina tunnu kaikilta osin ihan paikkansa pitävältä.