John Hooverin kirjan nimi oli niin idioottimainen, että pitihän siihen tarttua, vaikka teokselta en paljon odottanutkaan: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas (Talentum, 2012; suom. Henriikka Hakumäki; ISBN 978-952-14-1882-2).
Kirja osoittautui varsin erilaiseksi kuin luulin, sillä itseasia se pomo josta teoksessa oikeasti on puhe on se pomo joka näkyy kun lukija katsoo peiliin.
Itsetuntemuksesta tässä on kyse, siitä että yrittää ymmärtää maailman sellaisena kuin se on eikä sellaisena kuin toivoisi sen olevan. Ja lisäksi teoksessa on kyse siitä, että toisesta ihmisestä pahasti sanominen ("pomon panetteleminen" ja niin edelleen) on sitä varsinaista idiotismia.
Näin Hoover aloittaa teoksensa:
Tämä kirja sisältää jäänteet, jotka jouduttiin kaapimaan seiniltä pääni räjähdettyä. Vuosien ajan kirjoitin kirjoja johtamistadosta, luovuudesta ja organisaatioiden suorituskyvystä; matkustelin laajalti ja ylistin innovaation, matalien organisaatioiden, yhteistoiminnallisen johtamisen ja jaetun vastuun hyveitä työpaikalla. Asiakkaani toivottivat minut tervetulleeksi ja nyökkäilivät hyväksyvästi opettaessani yhteistyön ja avoimen kommunikaation periaatteita. He jopa odottivat kohteliaasti, kunnes olin lopettanut ja poistunut rakennuksesta, ennen kuin sivuuttivat neuvoni.
Idioottipomo on minun kostoni.
Vastoin yleistä käsitystä Idiootti, joka huolestuttaa minua kaikkein eniten, ei löydy kulma- tai kattohuoneiston konttorista - se löytyy peilistä. [...]
Hoover näkee, että toisiin ihmisiin - ja ehkä aivan erityisesti esimiehiin - kohdistuva viha on karannut käsistä organisaatioissa. On aika tarttua toimeen:
Useat ihmiset ovat vihaisia ja itsetuhoisia ja syyttävät tästä esimiehiään. He tarvitsevat apua henkilöltä, joka on valmis painamaan Kohteliaisuuskoneiston paussinäppäintä, käärimään hihansa, vuorovaikuttamaan, nauramaan ja itkemään yhdessä työntekijöiden kanssa heidän matkallaan uusiksi ihmisiksi, jotka vilpittömästi arvostavat toisiaan ja ovat omistautuneita heidät palkanneen organisaation menestykselle.
Ensimmäinen askel kohti parantumista on todellisuuden hyväksyminen sellaisena kuin se on:
Säännöt ovat sääntöjä. Jos voisin muuttaa ne, olisin tehnyt niin jo tuhatkunta kertaa. Ne säännöt, jotka voin muuttaa, muutan. Mutta ihmisen käytös on ihmisen käytöstä, ja työn rooli on säilynyt olennaisesti samana aina siitä asti, kun Aatami ja Eeva haukkasivat omenasta liian suuren palan, joutuivat vetämään vaatteet päälleen ja hankkimaan oikean työpaikan. Suurimmalle osalle meistä ongelmia aiheuttaa se, että yritämme rystyset valkoisina matkata sen todellisen työmaailman läpi kuvitellen, että se on sellainen kuin haluamme sen olevan.
Hoover panee itsensä peliin ja kertoo itse olleensa Idioottipomo, ja nyt hän yrittää toipua tästä tilasta, vaikka helppoa se ei ole:
Ennen kuin otin askeleen aktiivisesta ääliömäisyydestä kohti toipumista, en ymmärtänyt, että muiden ihmisten näkeminen tolloina oli myös itseni syytteeseen asettamista. En välttämättä halunnut, että pomoni lopettaisi idioottimaisuutensa, halusin vain itse olla Alpha Idiootti. En varsinaisesti halunnut esimieheni lopettavan minun ärsyttämistäni rangaistuksetta, halusin vain valtaa ärsyttää häntä ja muita ilman rangaistusta. Tehtäväni ei ollut luoda kiltimpää ja miellyttävämpää työympäristöä; himoitsin valtaa tehdä muiden elämästä kurjan.
Hoover tiivistää olennaisen terävästi, esimerkiksi tähän tapaan: "Elämästä tulee mahdotonta hallita, jos yrittää kontrolloida muuta tyhmyyttä kuin omaansa."
Tässä kirjassa on järkeä, vaikka lukija onkin idiootti.
Tekstit
