Cheryl Strayed: Wild - from lost to found on the Pacific Crest Trail

Cheryl Strayed on kirjoittanut vereslihalla olemisen fiiliksiä tarjoavan kirjan vaeltamisesta USA:n länsirannikon tuntumassa etelästä pohjoiseen kulkevaa vuoristopolkua pitkin: Wild - from lost to found on the Pacific Crest Trail (Knopf, 2012; ISBN 978-0-307-59273-6).



Kaiken kaikkiaan Meksikosta Kanadan rajalle kulkeva polku on yli 4000 kilometriä pitkä ja Strayed käveli siitä vuoden 1995 kesällä sadassa päivässä noin 1800 kilometrin osuuden. Sellaiselle ihmiselle joka ei ole vaeltamista aiemmin harrastanut tämä oli mahtava suoritus, tosin ilmeisen vaarallinen myös, sillä moneen otteeseen Strayed oli kestokykynsä ja tilannetajunsa äärirajoilla.

Onneksi Strayed sai apua muilta kohtaamiltaan vaeltajilta ja onnistui muun muassa keventämään rinkkaansa merkittävästi, mukaan kun oli alkumatkasta tullut paljon sellaisia tarvikkeita joilla ei reitillä selviämisen kannalta ollut merkitystä ja jotka olivat pelkkää tarpeetonta painolastia.

Strayed kertoo myös itsestään ja perheestään, niistä syistä jotka saivat lähtemään tälle yksinäiselle vaellukselle ja jättämään kaiken entisen taakse. Strayedin äiti kuoli keuhkosyöpään 45-vuotiaana, minkä jälkeen Strayed ajautui avioeroon, huumeiden käyttäjäksi, aina heroiinia myöten, ja kaikenlaisiin muihinkin ongelmiin. Vaeltamaan lähtö oli yritys päästä eroon ongelmista, ja tavallaan Strayed tässä onnistuikin, tosin vähän eri tavalla kuin oli alunperin ajatellut.

Nimittäin vaeltamisen tavaton fyysinen raskaus, se että jokainen askel on tuskaa, sai kulkijan hajoamaan palasiksi, ja samalla tämä fyysinen rasitus myös kokosi Strayedin uudelleen, toisenlaisena ihmisenä, joka näki elämänsä uudessa valossa.

Kyseessä oli siis eräänlainen kiirastuli. Vaeltamisen raskaus tuntuu kirjassa olevan vertauskuva elämän muille vaikeuksille ja niiden ymmärtämiselle, sen kohtaamiselle mikä on pakko kohdata.

Teos toi mieleen muita aiemmin ilmestyneitä kirjoja joissa käveleminen tai vaeltaminen on merkittävässä roolissa.

Ensinnäkin on John Muirin (1838-1914) kirja Pitkä kävely Meksikonlahdelle, joka perustuu Muirin päiväkirjoihin vuonna 1867 kun hän päättää terveyttään kohentaakseen lähteä kävelemään läpi Yhdysvaltojen Etelävaltioiden, tuhat mailia Indianasta Meksikonlahdelle. Muir kulki kevyesti, mukanaan reppu ja kasvipuristin, ja yösija löytyi joko ulkosalta tai ystävällismielisistä taloista, silloin kuin sellaisia sattui kohdalle.

Ja sitten on Bill Brysonin teos A Walk in the Woods, joka ilmestyi 1998 ja kertoo siitä, miten Bryson päättää kävellä 2200 mailin mittaisen Appalakkien vuoristopolun vakavasti ylipainoisen kaverinsa kanssa. Kaikki ei mene ihan aikomusten mukaisesti.

Strayedin kävelemä Pacific Crest Trail on vähän toista kuin Appalakkien vuoristopolku, sillä etappien välit ovat paljon pitempiä, kulkijoita on paljon vähemmän ja reitin haasteet ovat huomattavasti kovemmat. Mutta myös Strayed lähtee vaelluksellaan Brysonin tyyliin vähän soitellen sotaan, tietämättä mitä tarkoittaa kävellä rinkka selässä ylös ja alas vuorten rinteitä kymmenien kilometrien päässä asutuksesta.

Strayed tuntuu olevan lähes virtuoosimainen kirjoittaja, ja osittain tämä virtuoositeetti sai hiukan epäilemään että ovatko kaikki kirjan tapahtumat täysin totta. Mutta toisaalta Strayed tuo esille niin paljon omia epäonnistumisiaan, umpikujiaan ja itsetuhoista käyttäytymistään että lukijan ei auta muuta kuin luottaa siihen että tässä ollaan tosissaan ja rehellisenä kertomassa vaeltamisesta ja elämästä tässä maailmassa.

Tämä teos teki vaikutuksen, mitä suurimmassa määrin.

PS. Näköjään teos on suomennettukin, nimellä Villi vaellus.

Neil Gaiman: Sandman - Nukketalo 1

Neil Gaimanin käsikirjoittamista Sandman-sarjakuvakirjoista on tullut käsite, ja vaikuttavia ne ovatkin, toisaalta myös paljon kysymyksiä herättäviä teoksia. Tämä teos on toinen osa alkuperäistä Sandman-albumisarjaa: Sandman - Nukketalo 1 (Jalava, 1993; suom. Jukka Heiskanen; ISBN 951-887-012-8).

Tämä on toinen lukemani Sandman-sarjakuvakirja, joten ihan tyhjästä en liikkeelle lähtenyt. Teoksen kuvittajat ovat taitavia ammattilaisia, ja hyvin Gaimanin käsikirjoituksesta tulee sarjakuvaa, sellaista joka jää mieleen.

Tarina on ikään kuin koostettu palasista, mikä hyvin sopii Sandman-hahmoon. Unista tässä on kyse, ja kuolemasta, ja ihmiselämän rajallisuudesta. Ja myös on kyse siitä, mitä me toinen toisillemme teemme, ja millaisia ovat ne tarinat jotka ihmiskuntaa kannattelevat.

Sen verran hyvä tämä sarjakuvakirja oli, että laitoin heti varauksen Nukketalo 2 -kirjasta, se täytyy lukea myöskin.

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä 1

Pauli Kallio ja Christer Nuutinen ovat tekijöinä näissä sarjakuvissa, jotka on julkaistu Rumba-lehdessä yhtä lukuunottamatta: Kramppeja ja nyrjähdyksiä 1 (Jalava, 1999; ISBN 951-887-171-X). Tyttäreni tosin sanoi kirjan kannesta, että "tuo ei osaa piirtää hyvin".



Moneen kertaan tuli hymy naamaan näistä sarjakuvista, ja vaikka kuvitus joiltakin osin ehkä ei olekaan niin "hyvin piirretty", jälki on ilmeikästä ja sopii hyvin tarinoiden henkeen.



Lukuisista hauskoista tarinoista mainittakoon se, kun ravintolan viereisen pöydän vihreään pikkutakkiin pukeutunut Runoilija tulee naisen juttusille ja replikoi "Kun uppoan silmiisi, tekee minun mieli siteerata Rilkeä!"

Missähän määrin näissä tarinoissa on omakohtaista kokemusta mukana?

Rainer Maria Rilke: Tahto tahtojen - Der grosse Wille

Rainer Maria Rilken sanotaan olevan symbolismin edustaja runoudessa, mutta en vieläkään oikein ymmärrä mitä se tarkoittaa. Tämän kirjan sisältämistä runoista pidin ja luulin niitä ymmärtävänikin: Tahto tahtojen - Der grosse Wille (Like, 2004; suom. Eve Kuismin; ISBN 952-471-360-8).

Ensimmäinen Rilken runokokoelma jonka luin oli Aila Meriluodon suomentama Duinon elegiat, johon tartuin oikeastaan enemmänkin Meriluodon kuin Rilken innostamana. Tässä teoksessa suomentaja ja esipuheen kirjoittaja on Eve Kuismin, ja mielestäni hän selviää haasteestaan erinomaisesti.

Kirjan teksti on suomeksi ja saksaksi, ja runot ovat peräisin kokoelmista Das Buch der Bilder, Neue Gedichte ja Der neuen Gedichte, anderer Teil.

No, olettaisin silti että näiden runojen perusteella ymmärrän hämärästi mitä symbolismi voisi tarkoittaa, ainakin Rilken osalta, mutta toisaalta kyllä tuntuu siltä että runoja nämä ovat, onko niitä pakko luokitella jotenkin?

Gaselli-runo oli yksi niistä jotka puraisivat, tai miten tästä sanoisi, monta suuntaa tässä on keriä runoa auki:

Kuinka voivat sanat valikoidutkaan
sen yhteensointuvuuden lumon saavuttaa, 
mi sinussa soi lyyran lailla luonnostaan
ja täyteen kesän lehteen puhkeaa.
...

Tämä oli kolmas lukemani Rilken teos, ja olettaisin että neljäs on pian vuorossa.

Lee Child: Painostaja

Lee Childin jännäri on alkuperäisnimeltään Persuader ja suomennettuna Painostaja (Karisto, 2007; suom. Tero Kuittinen; ISBN 978-951-23-4848-0). Helmet-järjestemässä teos oli saanut viisi tähteä (kaksi arviointia), mitä hiukan ihmettelen.

Mutta ei tämä Jack Reacher -jännärisarjan 7. osa ihan mahdottoman huono ole. Osa Reacher-kirjoista on kirjoitettu minä-muodossa, mikä ei oikeastaan istu kovin hyvin Reacher-hahmoon, koska hän on sen tyyppinen sankari johon oikeastaan haluaisi pitää vähän etäisyyttä. Ja tästä syystä tämäkään Reacher-kirja ei toimi niin hyvin kuin eräät toiset, kolmannessa persoonassa kirjoitetut.

Kirjassa on jopa pohdintaa siitä, miksi Reacher ajautui tekemään sitä mitä tekee:

'Because I always wanted to be a cop,' I said. 'But I was predestined for the military. Family background, no choice at all. So I became a military cop.'

'That's not really an answer. Why did you want to be a cop in the first place?'

I shrugged. 'It's just the way I am. Cops put things right'

'What things?'

'They look after people. They make sure the little guy is OK.'

'That's it? The little guy?'

I shook my head.

'No,' I said. 'Not really. I don't really care about the little guy. I just hate the big guy. I hate big smug people who think they can get away with things.'

Ehkä tässä on yksi syy näiden kirjojen myyntimenestykseen, eräänlainen koston mentaliteetti, mutta kosto suunnattuna vallanpitäjiin tai muuten vahvemmassa asemassa oleviin, heihin joiden armoilla muut ihmiset ovat.

Tällä kertaa tarina jyrähtää käyntiin ehkä normaaliakin isommilla kierroksilla, sillä melkein ensi töikseen Reacher tulee ampuneeksi (tosin vahingossa) kidnappaustilanteessa paikalle tulevan poliisin. Tästä pyöritys alkaa:

The cop climbed out of his car exactly four minutes before he got shot. He moved like he knew his fate in advance. He pushed the door against the resistance of a stiff hinge and swivelled slowly on the worn vinyl seat and planted both feet flat on the road. Then he grasped the doorframe with both hands and heaved himself up and out. He stood in the cold clear air for a second and then turned and pushed the door shut again behind him. Held still for a second longer. Then he stepped forward and leaned against the side of the hood up near the headlight.

Kirjassa ollaan ammattirikollisuuden ympyröissä, ja samalla Reacher-hahmo joutuu tekemisiin menneisyyden epäonnistumisten kanssa. Mutta lukija tietenkin tietää jo etukäteen, kuka tästä tarinasta hengissä selviää etsimään uusia seikkailuja.