Maria Carlsson ja Kati Järvinen: Mielekäs työ - uuden ajan uraopas

Maria Carlsson ja Kati Järvinen ovat kirjoittaneet sinänsä kiinnostavan teoksen mielekkäästä työstä ja uralla etenemisestä: Mielekäs työ - uuden ajan uraopas (Sanoma Pro, 2012; ISBN 978-952-63-1699-4). Mutta jäin miettimään, onko tästä teoksesta lopulta juurikaan hyötyä.



No, ehkä teoksessa parasta on tietynlainen maalaisjärki, se että puhutaan siitä että epärealistinen unelmointi parammasta työstä ja hienosta urasta voi usein johtaa siihen, että jää huomaamatta mitä mahdollisuuksia nykyisessä elämässä ja tehtävässä oikeastaan onkaan. Tilaisuus toisensa jälkeen menee ohi, kun niitä ei huomaa.

Lueskelin teoksen kohtaa 7.2 Visioi, jossa pyrittiin konkretisoimaan ”Mitä minä haluan?” -kysymyksen vastausta: "Uravisio on motivoiva kuvaus siitä, miltä sinulle mielekäs työ näyttää. Se on yksityiskohtainen hahmotelma siitä, mitä urasi voisi parhaimmillaan olla. Uravisio auttaa sinua ankkuroimaan omat ajatuksesi ja pyrkimyksesi kohti tulevaa. Se myös aktivoi alitajuntasi havaitsemaan ja hyödyntämään tavoitteesi kannalta oleelliset vaihtoehdot."

Tästä pidin erityisesti: "[Uravision] tulee olla myös sellainen, joka kertoo vahvasti siitä, kuka olet ja minkälaisen elämän koet elämisen arvoiseksi. Sen täytyy herättää sinussa ylpeyttä siitä, millaista tulevaisuutta olet itsellesi rakentamassa."

Mutta nämä käytännön työstämistavat tuntuivat jonkin verran hassuilta, ja oikeastaan voisi sanoa että minuun nämä eivät kolahtaneet, varsinkaan tämä ensimmäinen harjoitus, nimeltään "Urakollaasi":

Ennen kuin seuraavan kerran viet lehdet paperikeräykseen, varaa pino kuva- ja ammattilehtiä tätä harjoitusta varten. Tarvitset lisäksi pahvia, sakset, erivärisiä tusseja ja liimaa.

Selaa läpi kuvalehdet ja leikkaa niistä talteen kaikki ne kuvat, jotka jollain tapaa kutsuvat sinua tai herättävät kiinnostuksesi. Älä rajoita itseäsi liikaa loogisilla huomioilla – luova hulluus on tässä harjoituksessa valttia! Leikkaa talteen myös juttujen otsikoista sanat tai lauseet, jotka puhuttelevat sinua. Kun olet kerännyt mielestäsi sopivan määrän aineistoa, liimaa se pahville haluamallasi tavalla.

Katso aikaansaamaasi kokonaisuutta taiteilijan silmin. Miten tekemäsi kollaasi kuvaa näkemystäsi mielekkäästä työstä? Jos jotain puuttuu, lisää se pahville käyttämällä värillisiä tusseja tai etsi lehdistä täydentävää aineistoa. Minkä otsikon antaisit taideteoksellesi? Kirjoita se pahvin ylälaitaan isoilla kirjaimilla.

Kun olet tyytyväinen lopputulokseen, aseta kollaasi mahdollisimman näkyvään paikkaan kotonasi, esimerkiksi jääkaapin oveen, työhuoneesi seinälle tai television viereen. Voit myös ottaa siitä kuvan kännykälläsi ja laittaa sen puhelimesi tai tietokoneesi taustakuvaksi. Tarkoitus on pysähtyä kuvan äärelle monta kertaa päivässä, jotta muistaisit, mitä kohti olet pyrkimässä.

Mutta toisaalta ehkä tässä on juuri sellaista luovaa hulluutta joka voisi jopa toimiakin. Tosin luulen että lähipiiri kyllä suuresti ihmettelisi, jos tätä harjoitusta rupeaisin käytännössä toteuttamaan. Itse asiassa, taitaakin olla niin että eteisessä ovensuussa parhaillaan odottaa pino lehtiä paperikeräykseen vientiä. Hmmm...

Neil Gaiman: Sandman - Nukketalo. 2

Neil Gaimanin käsikirjoitus laittaa ihmiset ja kuolemattomat hahmot törmäyskurssille sarjakuvakirjassa Sandman - Nukketalo 2 (Jalava, 1993; ISBN 951-887-019-5). Teoksen piirrostyön ovat tehneet Mike Dringenberg ja Malcolm Jones III, värityksen Robbie Busch. Suomentaja on Jukka Heiskanen.

Tässä 199-sivuisessa kirjassa on useita eri tarinoita, jotka Sandman-hahmo kytkee yhteen: mitä tarkoittaisi kuolemattomuus, ihmisten välisten raja-aitojen poistuminen tai todeksi muuttunut kauhu-uni?

Jotenkin odotin tältä Sandman-kirjojen jatko-osalta enemmän, tai olisinko sitten jo vähän tylsistynyt Gaimanin tapaan punoa tarinaa? No, kyllähän tämä vaikutuksen teki, ei siinä mitään, mutta jotenkin tuntui kuin tämä olisi ollut välityö, tämä ei koskettanut samalla tavalla syvältä kuin Gaimanin kirjat parhaimmillaan.

Tom Piccirilli: The last kind words

Tom Piccirilli sai minut harvinaisen tiukasti koukkuun tällä romaanillaan, joka kertoo kuolemaantuomitun sarjamurhaajan perheestä ja niistä taustoista jotka tällaisiin tekoihin johtavat: The last kind words (Random house, 2012; ISBN 978-0-553-90635-6).

Kirjan kertoja, Terrier Rand, palaa kotiin teloitusta odottavan veljensä pyynnöstä oltuaan poissa viisi vuotta. Veli Collie (perheenjäsenet on kaikki nimetty koirarotujen mukaan) on tuomittu kahdeksasta murhasta, mutta hän väittää olevansa syytön yhteen niistä ja pyytää Terryä etsimään oikean syyllisen.

Perheen isoisä, Old Shep, on Alzheimerin kourissa, sisar Dale seurustelee rikoksia hautovan nuorukaisen kanssa, ja Terryn sedät puuhaavat huijauskeikkoja. Niin, eikä tässä vielä kaikki, sillä Terryn hylkäämä tyttöystävä on saanut lapsen Terryn entisen parhaan kaverin kanssa.

Tämä rikoksiin taipuvaisen perheen tarina voisi vähemmän taitavan kirjoittajan käsissä sortua vaikka minkälaisiin ongelmiin, mutta Piccirilli ei sorru saarnaamiseen eikä kohteensa ylenkatsomiseen, eikä hän myöskään mässäile väkivallalla tai kauhulla. Tavallista elämää tässä yritetään elää tavattomissa olosuhteissa:

I'd come five years and two thousand miles to stand in the rain while they prepared my brother for his own murder.

He had less than two weeks to go before they strapped him down and injected poison into his heart. I knew Collie would be divided about it, the way he was divided about everything. A part of him would look forward to stepping off the big ledge. He'd been looking over it his whole life in one way or another.

Kirjan lopussa tarina vähän kyllä lässähtää, vaikka ei voi sanoa että Piccirilli tinkisi tiukan asiallisesta linjastaan. Terry ja muut perheenjäsenet on kuvattu karhean realistisesti, ja jotakin yleisinhimillistä tässä tarinassa on, vaikka kovin monella perheella ei sentään ole ammattirikollisten taustaa usean sukupolven ajalta.

J. E. Gordon: Structures - or Why things don't fall down

J. E. Gordonin rakennuksien kestävyyttä käsittelevä kirja on ilmestynyt alunperin vuonna 1978, ja nyt se on saatavilla e-kirjana: Structures - or Why things don't fall down (Da Capo Press, 2012; ISBN 978-0-7867-3035-3). Onko näin vanhalla kirjalla enää käyttöä näinä päivinä?

Gordon aloittaa kirjansa melkeinpä anteeksipyytelevästi, mutta samalla hän tarttuu suoraan asiaan eli siihen, että rakenteiden kestävyydestä on erittäin vaikea kirjoittaa yleistajuisesti:

I am very much aware that it is an act of extreme rashness to attempt to write an elementary book about structures. Indeed it is only when the subject is stripped of its mathematics that one begins to realize how difficult it is to pin down and describe those structural concepts which are often called 'elementary'; by which I suppose we mean 'basic' or 'fundamental'. Some of the omissions and oversimplifications are intentional but no doubt some of them are due to my own brute ignorance and lack of understanding of the subject.

Gordon pohtii pehmeyden ja jäykkyyden, muokkautuvuuden ja haurauden välistä suhdetta käyttäen luontoa vertailukohtana:

The earlier and more primitive animals were mostly made from soft materials because they not only make it much easier to wriggle and extend oneself in various ways, but soft tissues are usually tough (as we shall see), while rigid ones like bone are often brittle. Furthermore, the use of rigid materials imposes all kinds of difficulties in connection with growth and reproduction. As women know, the business of giving birth involves an engineering of high strains and large deflections. All the same, the development of the vertebrate foetus from conception onwards, like that of natural structures in general, is in certain respects from soft to hard, and the hardening process goes on after the baby has emerged.

Rakenteisiin liittyen merkittävä niiden ominaisuus on niiden kyky kantaa erilaisia kuormia, mikä on hyvä esimerkki aihepiiristä joka matemaattisia termejä käyttäen on mahdollista kuvata yksityiskohtaisen tarkasti, mutta yleistajuinen kuvaus aiheesta on huomattavan haastavaa. Gordon onnistuu tässäkin, mitä voi pitää melkoisena saavutuksena.

John D. MacDonald: Cinnamon Skin

John D. MacDonaldin dekkari ilmestyi alunperin vuonna 1982, ja nyt se on saatavissa e-kirjana: Cinnamon Skin (Random House, 2013; ISBN 978-0-307-82681-7). Teos on Travis McGee -sarjan toiseksi viimeinen.

Romaani kertoo peloista, ja pelkojen voittamisesta, siitä että kuka tahansa voi sortua pelkoon kun oikeanlainen tilanne osuu kohdalle:

There are no hundred percent heroes.

Every man can be broken when things happen to him in a certain order, with a momentum and an intensity that awaken ancient fears in the back of his mind. He knows what he must do, but suddenly the body will not obey the mind. Panic becomes like an unbearably shrill sound.

No, onneksi meillä on Travis McGee, joka pistää asiat ojennukseen, peloista huolimatta. Tällä kertaa McGeen ystävän Meyerin sukulainen Norma kuolee laivan räjähtäessä pommi-iskussa, ja syylliseksi epäillään terroristeja Etelä-Amerikasta. Mutta sitten käykin ilmi, että pommi-iskun taustalla oli jotain muuta, eikä tapaus ollut ainoa laatuaan.

Aika ajoin MacDonaldilla on erikoislaatuisia huomioita elämänmenosta, esimerkiksi siitä mitä tuleman pitää, kun tietokoneet muuttavat maailmaa:

Walking back through the mall to the exit nearest our part of the parking lot, we passed one shop which sold computers, printers, software, and games. It was packed with teenagers, the kind who wear wire rims and know what the new world is about. The clerks were indulgent, letting them program the computers. Two hundred yards away, near the six movie houses, a different kind of teenager shoved quarters into the space-war games, tensing over the triggers, releasing the eerie sounds of extraterrestrial combat. Any kid back in the computer store could have told the combatants that because there is no atmosphere in space, there is absolutely no sound at all. Perfect distribution: the future managers and the future managed ones. Twenty in the computer store, two hundred in the arcade.

Ei hassummin ennustettu vuonna 1982. Ja tässä pohdintaa kuntoilusta:

The body was shaped by the need to run long distances on resilient turf, to run very fast for short distances, to climb trees, and to carry loads back to the cave, so any persistent exercise you do which is not a logical part of that ancient series of uses is, in general, bad for the body. A succession of deep knee bends is destructive, in time. As are too many pushups. As is selective muscle development through weightlifting. As is jogging on hard surfaces. A couple of years of such jogging and you are very likely never to walk in comfort again. Man is a walking animal, perfectly designed for it. The only more efficient human energy use is the bicycle.

Romaani liikkuu öljynporausteollisuuden parissa, ja pommi-iskussa kuollut Norma oli ollut varsinainen velho tähän liittyvässä tietojenkäsittelyssä, josta MacDonald kirjoittaa hyvinkin tietäväiseen tapaan:

The thing is, she had a knack of sensing what was pertinent information and what was junk. With all the pertinent data in the computer, it could draw you a map of the subsurface structures that was clean and pretty, without anomalies that give you questionable areas. Norma put us out front of a whole mob of little exploration companies. She could take the series of computer maps and go into a trance, dreaming of what the earth was like at that place once upon a time, and she'd put down a little red circle with an N inside it. Her mark. Drill here. [...]

Ei hassumpi tämä romaani, ja vaikka jännärissä on jopa yliluonnollisia aineksia, kokonaisuus pysyy kasassa. Kyllä MacDonald kirjoittaa osasi.