Heights of Madness

Luin - tai pikemminkin selasin - tämän e-kirjan, ja harmittelin sitä että valokuvat puuttuivat, ne olisivat tuoneet tekstiin eloa. Mutta ei tämä Jonny Muirin kirja ihan vailla kiinnostavuutta ole: Heights of Madness (Metro Books, 2009; ISBN 978 1 85782 849 8).

En olisi lukenut tätä matkakirjaa, ellei tekijän nimi olisi tuonut mieleen John Muiria ja hänen kirjaansa Pitkä kävely Meksikonlahdelle.

Mutta siinä missä John Muir pohdiskeli syvällisiä kysymyksiä luonnon ja ihmisen suhteesta, Jonny Muir ryntää eteenpäin kohteesta toiseen juuri pysähtymättä miettimään minne on menossa ja mistä tulossa. Vaikeuksia riittää, mutta ymmärtääkö ihminen kokemaansa?

No, melkoinen urakka kuitenkin kolmen kuukauden aikana: "Heights of Madness is the story of that odyssey: a continuous cycling and walking adventure between the summits of the UK’s 92 counties. Starting in Cornwall and finishing in Inverness-shire 92 days later, I cycled 4,400 miles and walked another 600 miles, scaling the equivalent of 14 Mount Everests."

Jonny Muirin reissusta on tehty karttoja ja valokuvia sisältävä opaskirjakin: The UK’s County Tops: Reaching the Top of 91 Historic Counties, jossa kerrotaan kirjassa kuvattujen kohteiden sijainnit tarkkoine reittiohjeineen. Enkä yhtään ihmettelisi että joku haluaisi samalla tavalla itseään haastaa.

Kirjan lopussa Jonny Muir ihmettelee vaellusviettiään: "There will be other grand adventures I'm sure. For now I'm happy to satisfy my yearnings with short-term fixes: dashing up Munros, pedalling along Scotland's west coast and exploring untouched beaches. But that Linn of Dee urge - the desire to walk away from it all again - still consumes my fantasies. There will come a point when I won't be able to resist it any longer."

Jos oikein ymmärsin, vaellusvietti on pitänyt Muiria otteessaan eikä hän malta pysähtyä. Elämäntapa tämäkin on.

East of the West

Miroslav Penkovin novellikokoelma kertoo Itä-Euroopasta, Bulgariasta, maasta monen kulttuuriin ja eri vallanpitäjien puristuksessa: East of the West (Sceptre, 2011; ISBN 978-1-444-73371-6). Novellit ovat herkkiä, traagisia, mystisiäkin. Niissä kohtaavat fasistit ja kommunistit, kristityt ja muhamettilaiset, vanha ja uusi aika.

Aivan täydellisiä novelleja nämä eivät ole, kerronnassa on jonkinlaista itsetarkoituksellista menneen maailman ja kulttuuriin ihannointia, mutta näiltäkin osin Penkovin teksti on kyllä melkoisen terävää.

Ja melankoliaa näissä tarinoissa myös on, ehkä lähinnä ulkomaille lähteneen kaipuuta vanhaan ja entiseen, sitä todella kuitenkaan itselleen haluamatta. Kulttuurit törmäävät, mutta missä ihminen on kotonaan, siitä näissä tarinoissa on kyse.

Automies

Raimo Pesonen on kirjoittanut lyhyen romaanin, jossa puhutaan autolla ajamisesta ja oikeastaan autossa elämisestä, miehestä auton ratissa: Automies (Siltala, 2012; ISBN 978-952-234-119-8). Tai en tiedä kasvaako tämä teos oikeastaan romaanin mittoihin, pienoisromaaniksikin tätä voisi kutsua.

Annoin romaanille neljä tähteä Helmet-järjestelmässä, ensimmäisenä arvioijana, ja vaikka olisin voinut antaa kolme (tai kaksikin) tähteä teoksen tietynlaisesta alimittaisuudesta johtuen, kyllä neljä tähteä sittenkin tuntuu oikealta, sen verran hyvin Pesonen parhaimmillaan kirjoittaa.

Seuraavassa on lainaus kirjan tekstistä, ei mitenkään erityisen silmiinpistävästä kohdasta, mutta sellaista tekstiä joka kertoo Pesosen turhia krumeluureja välttävästä kerronnasta:

Tiet halkaisevat loputtomat metsät ja vaarat, kairautuvat korkeammista kumpareista läpi ja kaikkein hankalimmat ne kiertävät, mutta eivät pysähdy koskaan. Puntti, joka ei Kehä ykkösen sisäpuolelle koskaan vapaaehtoisesti tule, on sanonut että runokirjat on syytä pitää kaukana hänestä, mutta katulamppujen valaisema sateenkiiltävä betoni taivaalle kohoavassa rampissa on sellaista runoutta jota hänkin ymmärtää. Siihen on helppo yhtyä. Ymmärtämättömät puhuvat sorateiden romantiikasta, käsittämättä kuinka lähellä pintaa saattaa vaania niljainen savikerros joka nousee tilaisuuden tullen ylös ja heittää pahaa aavistamattoman ratinkääntäjän tieltä.

Mieskirjallisuudesta tässä romaanissa on kyse. Ja mainittakoon se vielä, että kirjassa esiintyy myös aseita, ja kun kerran ase tarinaan tupsahtaa, sitä myös käytetään, ehkä vähän erikoistehostemaisella tavalla, mutta kyllä sekin tähän kertomukseen luontevasti istui.

Jäljettömiin

Tim Krabbén romaanin ansioita ei voi kiistää, mutta millään en tästä pystynyt pitämään, niin hyytävä tarina on kyseessä: Jäljettömiin / (Like, 2003; suom. Titia Schuurman; ISBN 952-471-129-X).

Kirjan takakannessa lainataan kirja-arviota, jonka mukaan "se, joka uskaltaa ottaa tämän kirjan matkalukemiseksi, tarvitsee rautaiset hermot", ja näin tosiaan on. Vähän sama kuin ottaisi laivaristeilylle mukaan Estonian onnettomuudesta kertovan kirjan.

Romaani on lyhyt, 125 sivua, oikeastaan siis pienoisromaani, ja tarina käynnistyy siitä kun kaksi nuorta pysähtyvät moottoritien varrella huoltoasemalle, ja toinen nuorista katoaa jäljettömiin. Mitä tapahtui? Kahdeksan vuotta myöhemmin jäljelle jäänyt nuori päättää tehdä asialle jotakin...

Kirja tarjoaa psykologista jännitystä, mutta ei mitenkään mässäilevässä määrin, voisi jopa sanoa että tässä kuvataan tapahtumia etäännytetyllä tavalla, pitämällä vähän väliä kuvattaviin ihmisiin. Ja rikollisen mieleenkin tässä mennään, sillä tapahtumia kuvataan myös syyllisen näkökulmasta; tosin syyllinen on ehkä väärä sana tämmöisessä tapauksessa.

Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010

Rainer Knapas on kirjoittanut vaikuttavan historiikin, josta kirjojen, kirjastojen tai tieteen ystävä löytää varsinaisen aarreaitan: Tiedon valtakunnassa: Helsingin yliopiston kirjasto - Kansalliskirjasto 1640-2010 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2012; ISBN 978-952-222-272-5). Teoksen on käsikirjoituksesta suomentanut Liisa Suvikumpu.

Minulle kävi kirjan kanssa nolosti, sillä kirjastosta lainattuna se odotti lukemista, kunnes eräpäivä oli ovella; joku oli kirjan itselleen varannut ja palauttaa se piti vaikka teki kipeää.

No, ehdin kirjaa jonkin verran sentään lukea, ja vaikutuksen se teki. Sivumäärä on 461, mutta kokonsa ja paksun paperinsa vuoksi kirja tuntuu massiiviselta tietopaketilta.

Sekin olisi pitänyt tietää, mutta en vain tiennyt, että aikoinaan kirjat olivat (tietysti!) haluttua sotasaalista, ja sellainen on myös nykyisen Kansalliskirjaston lähtökohta:

Turun kymnaasista siirrettiin sen koko kirjakokoelma, 21 volyymia, uuteen akatemian kirjastoon 1640. Ensimmäinen merkittävä kirjalahjoitus akatemian kirjastoon saatiin kenraali Torsten Stålhandsken leskeltä Christina Hornilta. Kyseessä oli noin 1000 niteen sotasaaliskirjasto, jonka kenraali oli ryöstänyt Tanskasta Århusin piispa Morten Madsenilta (lat. Martinus Matthiae). Stålhandske oli itse kuollut Tanskassa 1644 ja oli ilmaissut toiveen, että koko kirjakokoelma, joka piispallisen alkuperänsä vuoksi käsitti lähinnä teologiaa, sijoitettaisiin uuteen Turun akatemiaan.

Vuonna 1648 kuningatar Kristiina muisti akatemiaa 87 volyymin lahjoituksella, jonka teokset olivat peräisin Kuninkaallisen kirjaston kaksoiskappalekokoelmasta ja Määrin kirjallisesta sotasaaliista. Osa näistä teoksista tuli alun perin Olmüzin jesuiittakollegiosta, jonka ruotsalaiset olivat valloittaneet 1642, osa oli anastettu 1645 Dietrichsteinin kirjastosta Nikolsburgista. Kuninkaallinen kirjasto lahjoitti lisäksi 295 teosta, jotka oli sidottu 315 volyymiksi.

Mielenkiintoista oli myös se missä määrin arkkitehtuuri määritti kirjastojen olemusta. Varsinkin kansalliskirjastot olivat kansallisvaltion merkittäviä symboleja, ja tämä näkyi vaikuttavassa ja tarkkaan harkitussa arkkitehtuurissa.

Toivotan onnellisia lukuhetkiä kirjan seuraaville lukijoille - kirjaston kautta tämäkin kirja löytyy.