Valopolku

Kuinka SE tehdään esiintyjänä

2012-01-31T16:45:00.000+02:00

Henkka Hyppönen on kirjoittanut oppaan niille joiden täytyy pitää esityksiä: Kuinka SE tehdään esiintyjänä (Talentum, 2005; ISBN 9521408677). Olen varmaankin jäänyt jostain paitsi, sillä minulle ei ollut aavistustakaan ennen kirjan avaamista siitä, kuka Henkka Hyppönen on. Mutta kirjan aihe kiinnosti.

Hyppösellä on perusasiat hallussa, esimerkiksi tämä lähtökohta esiintymiseen: "Esiintymistaitojen parantaminen alkaa kahdesta oivalluksesta. Siitä, että esityksen pitää palvella yleisöä, ja siitä, että esiintyjän on tehtävä esityksensä itse."

Oikein nasevaa. Kuten myös tämä tiivistys: "Esiintymistä heikentävästä jännityksestä pääsee eroon siedätyshoidolla. Ihminen tottuu lähes mihin tahansa, niin myös esiintymiseen, jos sitä harjoitetaan säännöllisesti."

Tässä on tosin kyllä sanottava, että yleisesti ottaen tämä kyllä pitää paikkansa, mutta lienee kuitenkin sellaisia elämäntilanteita ja päänupin rakenteita, että edellä mainittu ei kuitenkaan toimi ja on jopa vaarallista. Mutta voin tämän kyllä allekirjoittaa: esiintyminen opettaa esiintymistä.

Ja tämän vielä nostaisin esiin: "Koska tunnelmaa rakennetaan pääasiassa omien tunteiden kautta, pitää esiintyjän pystyä ymmärtämään myös omia tunteitaan."

Mutta sitten kritiikkiä: kirja on melkoista sillisalaattia, poimintoja monesta lähteestä, eikä tästä synny selvää, iskevää ja kiinnostavaa kokonaisuutta. Ja lisäksi teksti on paikka paikoin aika minäkeskeistä, semmoista jossa lukija tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi, ikään kuin teksti olisi kirjoitettu kirjoittajaa itseään varten.

Niin, vielä lopuksi: tuosta yllä mainitusta itse-keskeisyydestä johtuen kirja jäi kesken. Enkä vieläkään tiedä kuka Henkka Hyppönen oikein on.

Nalle Puh ja johtamisen taito

2012-01-30T17:07:00.000+02:00

Roger E. Allenin kirja Nalle Puh ja johtamisen taito (WSOY, 1997) on lyhyt kirja johtamistaidon perusteista - "Hyvin Tärkeästä Aiheesta" - eikä siitä kovin paljon positiivista ole sanottavissa.

Kirja rakentuu ajatukselle, jonka mukaan johtajan työhön kuuluu seuraavat kuusi tehtävää: 1. Tavoitteiden asettaminen, 2. Organisointi, 3. Motivointi, 4. Kehittäminen, 5. Kommunikointi ja 6. Seuranta ja analyysi.

No, mukavan selkeä malli tuo on, ja kieltämättä Nalle Puh -tarinoita voi tulkita myös johtamisen näkökulmasta, mutta aika päälleliimattua se on.

Niin, ja melkoisen jaarittelevan kirjan Allen on saanut aikaan, vieläpä kun ottaa huomioon että teos on varsin lyhyt.

Metsäkuva elää

2012-01-29T15:05:00.003+02:00

Onko tällä kirjalla tarkoitus muokata käsitystä tehometsätaloudesta myönteisempään suuntaan? Niin voisi ajatella, mutta toisenlaisetkin tulkinnat ovat mahdollisia. Mielenkiinnolla kyllä luin teosta Metsäkuva elää (Maahenki, 2010; Risto Hyvärinen, Heikki Lindroos ja Teuvo Manninen; ISBN 978-952-5870-08-4).

Kustantajan sivuilla tiivistetään kirjan idea seuraavasti: "Millaisia muutokset metsämaisemassa ovat? – Siihen on teoksessa haettu vastausta toisintokuvaamalla aiemmin valokuvattuja, tarkasti paikannettuja metsäkohteita. Kaksi valokuvaa samasta metsiköstä – uudistusvaiheessa ja nykypuustoisena – havainnollistavat yhdellä silmäyksellä muutoksen, joka metsäluonnossa vaatii vuosikymmeniä. Kuvaparin välityksellä mielikuva metsänkäsittelyn tuloksista talousmetsistämme vahvistuu – tai muuttuu."

Siis yksinkertainen idea: kaksi kuvaa samalta paikalta, useamman vuosikymmenen välein. Siitä kyllä näkee miten metsä kasvaa ja muuttuu, avohakkuusta, kaskesta tai taimikosta varsin näyttävän näköiseksi viljelymetsäksi.

Tätä kirjaa voi verrata varsin toisenlaiseen metsiä käsittelevään kirjaan, Petri Keto-Tokoin ja Timo Kuuluvaisen teokseen Suomalainen aarniometsä (Maahenki, 2010). Toisessa kirjassa puhutaan metsätaloudesta - "metsistä Suomen vauraus on lähtöisin" - toisessa luonnon monimuotoisuudesta ja aarniometsien kauneudesta. Mutta ehkä kauneus voi olla myös katsojan silmässä.

Kirjassa Metsäkuva elää on myös käytännön ohjeita metsävalokuvauksesta kiinnostuneille, alkaen yksityiskohtaisista kohdeselostuksista kirjan liiteosassa: "[K]artta ja GPS-koordinaatit paikantavat kuvatut metsiköt vaikkapa toistuviin toisintokuvauksiin."

Tämä kirja on varmasti kiinnostava metsänhoidosta kiinnostuneille ja metsänomistajille. Aukkohakkuita vastaan taisteleville aktivisteille teos puolestaan aiheuttanee jonkinasteista närästystä.

Ilman nimeä olisit valoa

2012-01-28T16:26:00.000+02:00

Tomi Kontion runokokoelma Ilman nimeä olisit valoa (Teos, 2011) riemastutti. Sopii hyvin pimeän vuodenajan (ja miksei minkä tahansa vuodenajan) keskelle valoa antamaan. Runoissa oli pohtimaan innostavaa leikkisyyttä, syvää arvoitusta.

Moni runoista on aforismimaisen oivaltava, esimerkiksi sanojen eri merkityksistä ponnistava: "että kun kosken / se ei olisi kuin koskisin."

Tämäkin pysäytti: "Ole kaiku, ole kai, kuole." Ja tämä: "Muistot tekevät meistä sen, mitä emme ole."

Moni runo jäi kaivamaan mieltä (ja mieltä kaivamaan), tihkuen ihmetystä näetystä ja näkemättömäksi vielä jääneestä. Kuten esimerkiksi tämä kohta: "eivätkä ne sanat, joita sinusta kirjoitan / ole niitä sanoja, joita kirjoitan."

Nyt on kyllä otettava tämä kirja uudelleen käteen, nyt "on unohdettava omat silmät / peruutuspeilissä."

Syödään tähtiä!

2012-01-27T15:33:00.001+02:00

Jos pitäisi mitata runouden hyvyyttä runoilijan katu-uskottavuudella, Nanao Sakaki olisi listan kärkituntumassa. Tämä käy ilmi Gary Snyderin kirjoittamasta esipuheesta Sakakin runokokoelmassa Syödään tähtiä! Valitut runot (Savukeidas, 2011; suom. Tero Tähtinen; ISBN 978-952-268-010-5).

Sakaki työskenteli toisessa maailmansodassa tutkamiehenä Kyushun länsirannikolla, mutta hänen anarkistinen lukemisharrastuksensa sattoi hänet vaikeuksiin. Kun Japani antautui, hänen ryhmänjohtajansa käski miestensä valmistautua joukkoitsemurhaan. Onneksi joku avasi radion, jossa keisari ilmoitti ettei sotilaiden ollut syytä riistää henkeä itseltään.

Sodan jälkeen Sakakista tuli vaelteleva oppinut ja kiertelevää elämää viettävä taiteilija, joka matkusti niin Japanissa kuin ympäri maailmaa. Esipuheessa todetaan: "Hänen runojaan ei ole kirjoitettu kädellä tai päällä vaan jaloilla. Nämä runot on istuttu ja kävelty eläviksi ja jätetty tähän maailmaan merkiksi elämästä, jota ei ole eletty pelkän ymmärryksen tai kulttuurin vaan elämän itsensä vuoksi."

Tässä näyte Sakakilta, runo nimeltä "Miksi kirjoitat runoja?"

Koska vatsani on tyhjä, 
koska kurkkuani kutittaa,
koska napani nauraa,
koska sydämeni on roihuavaa rakkautta.

Hatunnosto kokoelman suomentamisesta ja julkaisemisesta! Tai voisiko pikemminkin sanoa, että hienoa jalkatyötä...

Kiitos, Jeeves

2012-01-26T15:43:00.003+02:00

Kirja Kiitos, Jeeves (Teos, 2009; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-252-6) sisältää kaksi P.G. Wodehousen romaania ja yhden novellin, joissa seikkailevat Bertie Wooster ja palvelijansa Jeeves. Ja kuten Jeeves-tarinoissa aina, kommellus seuraa toistaan.

Alkuperäiset romaanit Right ho, Jeeves ja Thank you, Jeeves ilmestyivät kirjoina vuonna 1934 ja novelli Jeeves makes an omelette vuonna 1959. Tähän nähden on ihmeellistä, miten hyvin tarinat elävät nykyajassa.

Osin syynä lienee se, että suomentaja on istuttanut kirjojen kielen hyvin nykysuomeen. Toisaalta Wodehouse on ollut aikansa tasalla ja jopa edellä, viittaahan hän kirjan romaaneissa muun muassa "tiedemiehiin jotka suunnittelevat atomin halkaisemista". Niin, ja aika nykyaikaiselta tuntui myös maininta siitä miten moottoriveneen perässä vedetyllä lainelaudalla hurjastellaan, siis vuonna 1934.

Wodehouse osaa vetää tarinaansa ihan kummallisiin mutkiin niin että jokainen tarinan käänne tuntuu luontevalta, mutta samalla lukijaa huvittaa niin että tosiaan saa pidätellä ettei purskahtaisi ääneen nauramaan.

Varsinkin kirjan toinen tarina, Kiitos, Jeeves, on ilotulitusta parhaimmillaan. Ihan aluksi Jeeves irtisanoutuu Woosterin palveluksesta, koska ei kestä tämän banjonsoittoa, ja siitäkös seuraa kommellusten kavalkadi vailla vertaa.

Melkoisen osan tarinasta Wooster joutuu viettämään naama mustana, sillä hän joutuu naamioitumaan jazzyhtyeen jäseneksi päästäkseen pakoon veneestä jonne hänet kidnappasi mies joka oli päättänyt että Wooster menee hänen tyttärensä kanssa naimisiin. Ja tämä on vain sivujuoni varsinaisessa tarinassa!

Hyväsydäminen mutta jatkuvia katastrofeja ympärilleen tuottava Wooster ei selviäisi hankaluuksista ilman Jeevesin nerokkaita neuvoja. Uskomattoman parivaljakon on Wodehouse hahmoissaan saanut aikaan.

Kantasolu

2012-01-25T15:00:00.000+02:00

Robin Cook on niitä kirjailijoita, jotka saavat teoksiaan jollain tavalla myydyksi, mutta joiden kirjojen lukeminen on takkuista, johtuen siitä että ne on niin huonosti kirjoittettu. Saman tyyppinen kirjailija on Dan Brown, joka osaa teoksensa myynnin julkisuudessa mutta jonka kirjoittamiskykyä on pakko epäillä.

Cookin tarjoamasta sopasta on mainio esimerkki romaani Kantasolu (Gummerus, 2011; suom. Jorma-Veikko Sappinen; ISBN 978-951-20-8457-9). Teosta voi pitää biotekniikan pariin sijoitettuna jännärinä.

Romaaniin Kantasolu on sekoitettu uskomaton määrä kaikenlaista teemaa: japanilaisia ganstereita, amerikkalaisia mafiosoja, kuolemansyyntutkintaa, lapsen kidnappausta, kantasolutekniikalla spekulointia, bisnesmaailman kiemuroita ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Henkilöhahmot ovat niin ohuita ja pahvisia että niitä voisi sanoa kuultopaperista tehdyiksi. Cook kasaa tietokirjoista ottamiaan detaljeja henkilöhahmojen suihin, ja dialogista tulee sitä myötä niin vähän uskottavaa että lukijalla pinna kiristyy. Ja kun hahmot eivät kiinnosta, kun tarinaan sotketaan lisää ja lisää aineksia, soppa on valmis, mutta semmoinen soppa ettei se nautintoa lupaa.

Kirja jäi kesken. Noin neljäsosan jaksoin sitä kahlata ja siitäkin suurin osa oli yhtä turhan kanssa.

Toisinajattelua strategisesta johtamisesta

2012-01-24T16:49:00.006+02:00

Saku Mantere, Kimmo Suominen ja Eero Vaara ovat toimittaneet pirteän kirjan: Toisinajattelua strategisesta johtamisesta (WSOYpro, 2011; 978-951-0-37817-5). Ja mainittakoon myös hauska kuvitus, tekijänä Krista Partti. Lyhyydestään huolimatta teosta voi pitää painavana puheenvuorona, joka terveellä tavalla kyseenalaistaa strategiatyön tarpeellisuuden.

Ja ongelmia riittää. Ensinnäkin strategiatyön tekemisestä voi muodostua ikään kuin pakollinen kuvio, jossa sisältö ja organisaation menestyminen ovat toisarvoisessa roolissa: "[O]rganisaatioissa käytetään valtavasti aikaa erilaisten - monimutkaistenkin - strategialomakkeiden ja -menetelmien täyttöön ja näpräämiseen, kun sama aika voitaisiin käyttää paljon hyödyllisemmin vaikkapa yrityksen asiakkaiden haasteiden ratkomiseen."

Oma lukunsa on se, että strategiatyötä tehdään enenevässä määrin julkissektorilla. Ongelmia riittää, esimerkiksi sen määrittely kuka on palvelun käyttäjä ja kuka maksaja. Puhumattakaan siitä, sopiiko strategiatyön ytimessä oleva ajatus kilpailun voittamisesta ollenkaan julkissektorille: "[K]yse ei ole niinkään siitä, miten toimittaisiin jotakin muuta toimijaa vastaan, vaan pikemminkin siitä, miten voitaisiin toimia mahdollisimman saumattomasti ja joustavasti yhdessä yhteisen tavoitteen eteen."

Kirjoittajat kyseenalaistavat hierarkkisen strategiatyön mielekkyyden, muun muassa siksi että ajatus "ylhäältä alas" tapahtuvasta mallista jossa strategian laatiminen on pienen joukon yksinoikeus sotii ihmisen psykologiaa vastaan: jos sinulla ei ole mahdollisuus vaikuttaa johonkin asiaan, et voi kokea sitä omaksesi.

Vaihtoehtona on dialoginen strategiatyö, jossa henkilöstö nousee johdon rinnalle liiketoiminnan tilanteen ja kehittämisen määrittelijöiksi: "Johdon näkökulma - johdon esittämät ajatukset strategioista - voi olla avaus keskustelulle, jossa eri puolilla organisaatiota pohditaan ja kyseenalaistetaan toimintaa ja mietitään sen kehittämistä. Tässä prosessissa rakentuvat sekä viralliset strategiat että niiden paikalliset tulkinnat ja konkretisoinnit."

Toisin kuin voisi kuvitella, johto ei menetä valtaansa tässä toimintamallissa: "Henkilöstön näkeminen strategiatyön keskiössä ei kuitenkaan tarkoita johdon aseman tai osaamisen merkityksen vähättelyä, päinvastoin: se korostaa johdon asemaa strategisen ajattelun ja liiketoiminnan kehittämisen valmentajana."

Tähän liittyen voi pohtia kahta näkemystä. Toisen mukaan organisaation tehtävä on strategian toteuttaminen. Tai voi ajatella niin, että strategian tehtävänä on auttaa organisaatiota, siis eräänlainen palvelurooli.

Kirjassa oli kaksi mainiota tiivistystä strategiatyön todellisuudesta: "Strategian jalkauttaminen ei onnistu, ei edes sattumalta." "Strategia tulkitaan eri tavoin kuin sen laatija on sen tarkoittanut."

Keskijohto on strategian toteutuksessa (tai toteuttamattomuudessa) avainasemassa, ja käyttää strategian elementtejä omiin tarkoituksiinsa: "[E]simiehet ovat strategian katu-uskottavia rap-artisteja, jotka osaavat taidokkaasti kyhätä kokoon erilaisia strategiapuheen osia ja riimitellä niitä luovasti. […] [Tarina] voi johtaa hyvinkin toisenlaisiin lopputuloksiin, kuin mitä sen alkuperäiset laatijat osasivat ehkä odottaa."

Entä miten tuoda intohimoa strategiatyöhön? Tässä kolme ohjetta: "Lopeta abstrakti löpinä." "Tunne itsesi." "Tutustu ihmisiin."

Mutta helppoa tämä ei ole, koska johtamisesta on muodostunut oma ydinosaamisen "ghettonsa", rajattu osaamisalue, jolla operoi pieni eristäytynyt vähemmistöryhmä. Tämä osaaminen voi olla hyvinkin hyödyllistä, mutta siinä on rajoitteensa: "Parhaimmillaan uusi sanasto auttaa jäsentämään toimintaa paremmalla ja järkevämmällä tavalla. Mutta uusi sanasto voi myös muodostua erottautumiskeinoksi, jolla kukin johtamisen asiantuntijuutta hankkinut osoittaa kuulumistaan haluttuun vähemmistöön vähääkään välittämättä siitä, seuraako johtamisjargonista hyvää asiakkaille, työntekijöille ja työlle."

Yhteenveto: Erinomaista toisinajattelua, joka toivottavasti ei ole vain toisinajattelua vaan myös avain parempaa tapaan ymmärtää ja kyseenalaistaa niin strategiatyö kuin yksittäisen strategian sisältö.

Suomalainen aarniometsä

2012-01-23T17:03:00.000+02:00

Petri Keto-Tokoi ja Timo Kuuluvainen ovat tehneet suurenmoista työtä kirjassa Suomalainen aarniometsä (Maahenki, 2010; ISBN 978-952-5870-06-0). Teos on saanut Vuoden luontokirja 2011 -palkinnon, Valtion tiedonjulkistamispalkinnon 2011 ja Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan 2011. On siinä mainittavaa!

Suomalainen aarniometsä -kirjaa on hiukan vaikea luokitella. Tietokirja se on, mutta myös valokuvateos, joka yhdistää luontovalokuvausta ja valokuvataidetta, ehkä jälkimmäisen puolelle taipuen. Kirja kertoo luonnonmetsien historiasta ja merkityksistä suomalaisille, unohtamatta ekologiaa ja evoluutiota.

Mistä ehkä eniten pidin olivat teoksen valokuvat, joista monet olivat aivan verrattomia, sellaisia joissa ei turhaan temppuilla vaan näytetään aarniometsä kaikessa kauneudessaan. Ja mitä kauniimpaa voisi ollakaan!

Mutta kun viljelymetsät valtasivat Suomen, ei aarniometsiä kovin paljon jäljellä enää ole, ainakaan isompina kokonaisuuksina. Laikku siellä, laikku täällä, ihmisten aikaansaannosten puristuksessa. Tässä yhteydessä lienee syytä mainita teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä, jossa puhutaan metsien kohtalosta hyvin tiukkaan sävyyn.

Metsiä aivan toisesta näkökulmasta käsittelee Markku Kuisman kirja Saha, jota voi suositella myös, Suomen teollistumisen ja metsäteollisuuden nousun näkökulmasta.

Metsät nostivat Suomen moderniksi yhteiskunnaksi, mutta millä hinnalla, sitä kysyy tämä kirja aarniometsistä.

Hillasoilta ja erätulilta

2012-01-23T07:01:00.000+02:00

Tutustuin Martti Väisäsen eränovelleihin kokoelmassa Karhujen maa, joka oli pätevää työtä kirjoittajalta. Tämä uudempi kirja Hillasoilta ja erätulilta (Myllylahti, 2011), Väisäsen kahdeksas kokoelma, on lähtökohdiltaan surullinen: kirja on kirjoitettu surutyönä Hilkka-vaimon äkillisen kuoleman jälkeen, yhteistä elämää oli "viisikymmentäviisi vuotta ja kymmenen päivää".

Mukavasti Väisäinen kirjoittaa, yhdistäen kirjakielen suomea puhutun dialogin murteeseen ja osuviin murresanoihin myös tekstin lomassa. Kertomuksissa on eletyn tuntua, vaikka epäilemättä hyvä erätarina edellyttää tiivistämistä ja valintoja siitä mitä kerrotaan ja mitä jätetään sanomatta.

Erätarinat ovat usein kovin miehistä puuhaa, vaikka toki naisetkin niitä ovat kirjoittaneet, ja tässä kokoelmassa Väisänen tuo Hilkan myötä uutta väriä kertomuksiin. Melkoisen topakka erätoveri Hilkka on ollutkin, näissä tarinoissa kyllä riittää elämisen ja olemisen mallia nykyisille ja tuleville polville.

Kirjan on tarkoitus olla yhtenäinen tarinakokoelma Hilkan kanssa koetuista tapahtumista, ja siinä Väisänen onnistuu erinomaisesti, kerrassaan hieno kunnianosoitus puolisolle.

Intuitiivinen matka: valitut runot

2012-01-22T15:21:00.003+02:00

Vihdoinkin! Aki Salmela on suomentanut valikoiman Russell Edsonin proosarunoja: Intuitiivinen matka: valitut runot (Savukeidas, 2011; ISBN 978-952-5500-96-7). Tämä kirja on samalla johdatus proosarunon mahdollisuuksiin ja omaperäiseen runon käsitykseen.

Kokoelma ei hirveän laaja ole, mutta antaa kyllä käsityksen Edsonin runojen skaalasta ja niiden erikoislaatuisesta huumorista. Kirjahyllystäni löytyy kirja The Tunnel: Selected Poems of Russell Edson, joka on huomattavasti laajempi kuin tämä suomennettu valikoima. En ruvennut tarkistamaan, löytyvätkö kaikki suomennetut runot tästä kirjasta, mutta aika moni tuntui uusilta, tuoreilta. (Ehkä olen vain unohtanut...)

Esipuheessa Salmela toteaa, että Edsonin kirjoittama proosaruno "keskittyy kielen sijaan ennen kaikkea kerrontaan ja tarinallisuuteen. Huomion painopiste on siinä, mitä kielen alla tapahtuu, ei niinkään kielen pintakerroksissa tai itse runon kielellisissä mahdollisuuksissa."

Tämä tarkoittaa myös sitä, että runoista on hyvin vaikea lainata katkelmia. Ne ovat varsin lyhyitä, intensiivisiä, kokonaisia, ja niiden keskiössä on useimmiten jokin hahmo, toimija, usein ihminen mutta ei aina, jonka avulla runon keskiössä oleva tapahtuma tai tarina kerrotaan. Ja melkein aina tarina nyrjähdyttää maailman sijoiltaan, saa näkemään jotain outoa ja odottamatonta.

Mutta otetaan nyt kuitenkin lainaus, runo "Hiirten syömisestä", sen ensimmäinen kappale: "Nainen paahtoi hiirtä miehensä illalliseksi, tarjotakseen sen sitten mustikka suussa."

Edson ei kikkaile taitolla tai typografialla. Runot koostuvat lauseista, proosakappaleiksi kootuista, ja joskus kappaleiden väliin on jätetty vähän vertikaalista tilaa.

Suomennos on onnistunut hyvin, luontevasti, tosin runossa "Apina" on -nen-pääte kun pitäisi olla -sen. Ja runossa "Optinen tuhlaajapoika" on käsittääkseni taitossa tullut pari virhettä, muutama tekstikappale sisältää ylimääräisiä rivinvaihtoja.

Mutta näistä parista tyylirikosta en lähtisi kirjaa moittimaan; jo tämä näiden pikkuvirheiden esille tuominen taitaa olla sellaista pedanttisuutta josta Edson hyvinkin saisi proosarunon aineksia: mikäs sen huvittavampaa kuin tämmöisiä pohtia tässä maailmassamme.

Donner-ryhmä ja muita novelleja

2012-01-21T15:02:00.002+02:00

Tämän luin lähes yhdeltä istumalta: Philip Teirin kirjan Donner-ryhmä ja muita novelleja (Otava, 2011; suom. Taina Rönkkö; ISBN 978-951-1-25573-4). Novelli on vaikea taito, ja varsin vähän novellikokoelmia Suomessa julkaistaankaan, mutta Teirin kirja on paikkansa ansainnut.

Kustantajan mukaan "novelleissa tavalliset helsinkiläiset joutuvat muutoksen eteen", ja tämä kuvaa hyvin novellien luonnetta: arkisen, tutun tuntuista elämää, joka kuitenkin jotenkin on raiteiltaan, tai menossa raiteiltaan. Ja novellistiikassa tärkeä jännite, sitä tästä kirjasta löytyy. Muutama novelleista oli ehkä hiukan ponnettomampaa lajia, mutta useimmat olivat hyviä, erittäinkin hyviä.

Kirjan niminovelli kaverista joka ajautuu Jörn Donnerin ihailemisen pariin ja lopulta joutuu pidätetyksi epäiltynä Donnerin Oscar-patsaan varastamisesta on erinomainen, mutta ehkä silti pidin eniten parista muusta, joissa pohdittiin perhe-elämän jännitteitä ja niitä outoja kulmia joihin ihmiset elämässään ajautuvat.

Taidokas työnäyte!

Kallorumpu

2012-01-20T16:44:00.001+02:00

Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu (Teos, 2011) oli Finlandia-palkintoehdokas 2011, ja tuntui muutenkin herättävän huomiota. Odotukseni kirjan suhteen olivat siis korkealla. Mutta... kirjan alku takkuili, ja vaikka siitä huolimatta jaksoin lukea, veto loppui kahdensadan sivun jälkeen. En jaksanut lukea.

Tämä kustantajan sivuilta löytyvä kuvaus kertoo romaanista olennaisen: "Helsinkiläisessä hylätyssä varastohallissa on meneillään harvinainen ensi-ilta. Tarina marraskuisesta päivästä vuonna 1935 Kaivopuistossa Kalliolinnantiellä on vuosikymmenien työn jälkeen valmistunut elokuvaksi. Tekijä, talon pohjakerroksen salaperäinen asukki, esittää yleisölle filmikertomuksensa päivän kulusta, joka huipentuu hienoihin illallisiin ja musertaa hänen elämänsä."

Aronen on tehnyt kirjallisesti haastavan romaanin Mannerheimin taloudenpidosta, eikä arastele kohteensa tarkastelussa. Kirjassa katsotaan tämän pikkutarkan kulinaristin elämää hyvin läheltä, voisiko sanoa että kirjailija menee kohteensa iholle asti. Eikä käsittely ole mitenkään myötäsukaista, vaikka ehkä jonkinlaista myötäelämistä paikka paikoin on havaittavissa.

Ja Suomen kohtalonhetkistä - kyydityksineen, taustalla odottavan sodan kaikuineen - siitä tässä on kyse.

Kirjan rakenne, siinä käytetyt tavat etäännyttää lukijaa itse tarinasta, ja jonkin verran keinotekoisen oloinen kehyskertomus, tässä ehkä syy miksi jätin kesken. Tai ehkä vain Mannerheim on hahmo, joka ei kovin suuresti jaksa kiinnostaa.

Vaikka se täytyy myöntää, että muutaman kerran Aronen sivaltaa niin hienosti, että suorastaan hengästytti. Mutta silti: ei minua varten tämä kirja.

Tomas Tranströmer: Kootut runot 1954-2000

2012-01-19T16:29:00.002+02:00

Tartuin tähän kirjaan suurin odotuksin, eikä pelkästään kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuoksi, vaan siksi että olin kuullut mainittavan että Tomas Tranströmer on "runoilija jolla on valokuvaajan filosofia". Piti tietenkin ottaa selvää, mitä tämä tarkoittaa, ja parempaa tapaa ei ole kuin teos Kootut runot 1954-2000 (Tammi, 2001; suom. Caj Westerberg).

Ikävä kyllä on myönnettävä, että piti mennä kirjassa sivulle 99, ennen kuin alkoi löytyä jotain sellaista josta sain kiinni. Tätä ennen runot olivat kovin abstrakteja, ja ainakin itseltäni niiden sfäärit jäivät tavoittamatta. Ehkä tämä johtuu siitä että runot ovat kirjassa kokoelmittain ilmestymisjärjestyksessä, ja nuori runoilija ei vielä ollut löytänyt ääntään.

Mutta kuten sanottu, runo "Kasvotusten" sivulla 99 osui tiukasti. Runo alkaa näin:

Helmikuussa elämä oli pysähdyksissä.
Linnut eivät mielellään lentäneet, ja sielu
hiertyi maisemaa vasten niin kuin vene
hankautuu vasten laituria, johon se on kiinnitetty.

Ja heti perään, sivulla 101, oli runo "Metsän halki", joka päättyy näin:

Iso kuusi, poispäin kääntynyt ja tumma,
turpa maan multaan kätkettynä
juo sateen varjoa.

Ja otan vielä yhden näytteen, runosta "Allegro" (sivu 127):

Musiikki on lasitalo rinteellä,
jolla kivet lentävät, kivet vierivät.

Ja kivet vierivät suoraan läpi,
mutta jokainen ruutu säilyy ehjänä.

On kyllä yhdyttävä tuohon määritelmään "runoilija jolla on valokuvaajan filosofia". Luulen, että palaan tähän kokoelmaan, myöhemmin, kun ehkä olen valmiimpi sitä ymmärtämään.

Ekopop - Ekologisen ja onnellisen elämän opas

2012-01-18T16:30:00.007+02:00

Tom Henriksson ja Leo Stranius on laitettu tekijöiksi kirjaan Ekopop - Ekologisen ja onnellisen elämän opas (Avain, 2011; ISBN 978-951-692-842-8). Kirja enimmäkseen ihastutti, joskin oli myös kohtia jotka saivat karvat pystyyn eivätkä oikein istuneet kokonaisuuteen. No, elämä ei ole yksinkertaista.

Kirja on rakennettu oppipoika-mestari -rakenteella, jossa näkökulma on oppipojan (Henriksson) ja mestarin (Stranius) sanomisia referoidaan. Tämä saa miettimään, onko kyseessä vain kerronnallinen ratkaisu vai onko kirjoitustyö ollut kokonaan Henrikssonin vastuulla.

Kirjaa voi kuvailla monella tavalla. Eräässä mielessä se on elämänkerta, siinä määrin paljon Henriksson kertoo itsestään, erityisesti vuosista yläasteelta yliopistoon. Ja sitten on elämäntapaohjeet, erityisest veganismi, jota Henriksson lähtee kokeilemaan mestarinsa (Stranius) johdolla.

Alunperin kirjan oli tarkoitus olla kasvisruokaopas, ja ruokaohjeitakin kirjasta löytyy, mutta ruoka on kyllä sivuroolissa. Ennen kaikkea on kyse kestävästä elämäntavasta, jossa ruoalla on merkitystä mutta joka ei kokonaan voi ruokapöydän ympärillä pyöriä.

Joka tapauksessa Henrikssonin kertomus siitä, miten hän aloitti kolmen kuukauden kokeilun kasvisruokavaliolla, ja miten hän tämän jälkeen veganismista ajattelee, oli erinomainen. Ja tämä teema istuu hyvin kirjan muuhun antiin, sen pohdintaan miten elintavoilla voi itse kukin vaikuttaa maapallon tulevaisuuteen. Ja toisaalta kirjassa pohditaan maapallon ekologista kestävyyttä, unohtamatta teknologisen kehityksen näkökulmaa.

Kirjan keskeinen viesti on positiivinen. Uhkakuvilla ei pelotella, vaan sen sijaan puhutaan käytännön toimista, siitä mitä itse kukin voi itse asiassa tehdä esimerkiksi kansalaistoiminnan ja poliittisen osallistumisen kautta. Eikä homma jää teoriaksi, melkein asiassa kuin asiassa Henriksson lähtee tuumasta toimeen, esimerkiksi perustamalla Facebook-ryhmiä, lähtemällä poliitikon avustajaksi, perustamalla uuden puolueen, menemällä lobbaamaan ympäristöasioita poliitikolle ja niin edelleen.

Aloitekykyä riittää!

Niin, ja sitten on vielä onnellisuus ja elämäntaito. Oppia haetaan niin zen-mietiskelystä kuin luonnossa kulkemisesta, unohtamatta degrowth-ajattelua, jossa pyritään eroon kulutuskeskeisyydestä ja yritetään löytää muita tapoja määritellä merkityksiä elämässä ja sosiaalisissa suhteissa.

Henriksson väläyttää monessa kohdin niin terävää ajattelua, että paikoin suorastaan häikäisee. Ehkä nämä ajatukset ovat peräisin mestarilta (Stranius), vaikka ne onkin kirjoitettu oppipojan näkökulmasta, mutta olkoon miten on, nämä kohdat nostavat kirjan reilusti tavallisten elämäntapaoppaiden yläpuolelle. Tässä ei ole kyse pikaoppaasta onneen, vaan ajattelun ja tekemisen muuttamisesta, siitä miten asioista voi ajatella toisin ja ennen kaikkea lähteä itse toimimaan toisin omassa elämässään.

Esimerkkinä oivalluksista Henriksson pohtii tuttavansa kommenttia veganismista: "Ajatteletko koskaan olevasi kaupassa parempi kuin muut?"

Ja tästä Henriksson aloittaa mielenkiintoisen ajatustenkulun: "Minusta veganismi on typerää. […] [M]uutokset ovat helpoimmin omaksuttavia silloin, kun ne voi omaksua luovalla ja persoonallisella tavalla. Kun mietin, mikä minulle on tärkeää, huomaan haluavani vain pyrkiä syömään ilmastoystävällisesti. Toisin kuin Leo, en välttämättä näe moraalista ongelmaa lihan syömisessä tai varastamisessa mehiläisiltä sinänsä."

Tässä on mielenkiintoinen käännepiste oppipojan ja mestarin suhteessa. Mestarin ajatus on, että muutos onnistuu kun esimerkiksi veganismista tekee osan omaa identiteettiä. Mutta oppipoika kokee tämän kahlitsevaksi ja haluaa löytää, ja löytää, oman tiensä: "[T]ehdään lihasta erikoisherkku, mutta ei vaadita suurta enemmistöä ryhtymään vegaaneiksi. Ainakaan minä en ole siihen valmis. […] Tärkeintä on vähentää lihan syömistä."

Kirjassa on sisäisiä ristiriitoja, paljonkin, esimerkiksi liittyen siihen että kun pohditaan matkustamisen, erityisesti lentämisen, suuria ympäristökuormia, niin sitten kuitenkin lennellään pitkin maailmaa, kaikenlaisissa tapaamisissa. No, näinhän tietysti on että henkilökohtaiset tapaamiset ovat tärkeitä, mutta kuilu viestin ja toiminnan välillä on aika suuri.

Erityisen suuri kuilu löytyy kohdasta, jossa Henriksson haastattelee Kirsi Pihaa, jolla on kaupallinen ratkaisu ympäristöongelmiin, liittyen Itämeren tilaan: "[R]annassa ja satamissa voisi olla raha-automaatteja, joihin voisi laittaa kolikoita aina, kun on kokenut nauttivansa merestä."

Henriksson pohtii erilaisia suhtautumistapoja luontoon, ekosentristä suhtautumista, jossa luonnon arvo ei ole riippuvainen ihmisen käsityksistä, antroposentristä suhtautumista, jossa luonnon arvo riippuu siitä miten se avustaa ihmistä, ja luonnon kokemista, jossa kokija voi olla yhtä lailla ihminen, kettu tai mato. Ei hassumpi lähtökohta oman luontosuhteen miettimiseen!

Entä sitten onnellisuus? No, onneksi kirjassa ei mennä kovin pitkälle onnellisuusoppaiden alueelle vaan puhutaan tavallisesta elämästä. Tässäkin Henriksson etsii omaa tietään: "Tarvitseeko jokaisen hetken olla superelämys ollakseen arvokas? Eikö kaikilla tylsilläkin hetkillä ole oma arvonsa? […] Rakkain elämänhallintavinkkini onkin se, että ihmisen pitäisi kyllästyä ainakin kolme kertaa päivässä."

Yhteenveto: Minulla ei ollut kirjan suhteen juuri minkäänlaisia odotuksia, mutta sitä suurempi positiivinen yllätys tämä oli. Kyllä rosoakin tekstistä löytyy, eikä Henriksson ole ihan kaikkea ehtinyt ajattelemaan itse, mutta monessa asiassa hän on löytänyt oman näkemyksensä ja pystyy sen perustelemaan. Hatunnosto!

Valoa varastamassa

2012-01-17T17:03:00.000+02:00

Gary Gibson kirjoittaa "isoa tieteiskirjallisuutta", siis sellaista jossa kuljetaan tähtien välillä eivätkä galaksienkaan väliset etäisyydet ole mahdottomia. Tieteisromaani Stealing light (Tor, 2007) on ensimmäinen Gibsonin kirja jonka luin, ja saattaa jäädä myös viimeiseksi.

Kirjassa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta ongelmana on se sama mikä tämäntyyppisessä tieteiskirjallisuudessa yleensäkin: kaikesta suurenmoisesta teknologiasta huolimatta tuntuu, että muukalaisrodut ja tähtien välillä matkustavat ihmiset ovat paperinohuita hahmoja vailla isompaa kiinnostavuutta.

Luulin, että kirja olisi jatkoa joihinkin aiempiin Gibsonin teoksiin, mutta sitten kävikin ilmi että kyse on trilogian ensimmäinen osa; seuraavat osat ovat Nova War ja Empire of Light.

Entä mistä tässä tarinassa on kyse? No, ennen kaikkea matkustamisesta valoa nopeammin; tämän taidon osaa vain Shoal-niminen muukalaisrotu, joka tätä kautta kontrolloi myös ihmisten tekemisiä. Mutta mitä jos valoa nopeamman matkustaminen salaisuus olisi löydettävissä - ja mitä jos Shoaleilla olisi muitakin salaisuuksia joita he eivät missään nimessä halua muiden tietävän?

No, tästä syntyy kiemura kiemuran perään, mutta ei erityisen omaperäisesti. Esimerkiksi Iain M. Banks on onnistunut tässä paljon paremmin, vaikka hänkään ei pysty välttämään tämäntyyppisen tieteiskirjallisuuden perusongelmia.

Mies joka hävisi savuna ilmaan

2012-01-16T15:28:00.011+02:00

Maj Sjöwall ja Per Wahlöö kirjoittivat kymmenen Beck-dekkaria, joista ainoastaan tässä vietetään paljon aikaa ulkomailla: Mies joka hävisi savuna ilmaan (Karisto, 2005, 4. p.; suom. Kari Jalonen).

Kirjan esipuhessa kerrotaan aviopari Sjöwallin ja Wahlöön tavoitteista, kun he lähtivät dekkarisarjaa kirjoittamaan: ne halusivat kuvata Ruotsissa tapahtuvia yhteiskunnallisia muutoksia, ja samalla tuoda esille miten rikoksen tekijä on myös omalta osaltaan uhri.

Teos Mies joka hävisi savuna ilmaan ilmestyi vuonna 1966 ja on järjestyksessä Beck-sarjan toinen.

Beck on juuri päässyt lomalle perheensä luokse, kun hänet hälytetään kiireelliseen tehtävään: ruotsalainen toimittaja on kadonnut "rautaesiripun takana" Budapestissa, ja vaarassa on syntyä kansainvälinen selkkaus.

Sjöwall ja Wahlöö osaavat kirjoittamisen taidon, ja myös paikallisväriä löytyy yllin kyllin. Muutamassa kohdin tuntuu siltä, että kirjailija-aviopari ryhtyy leikittelemään keskenään, heillä on selvästi hauskaa, ja lukijaa huvittaa, vaikka tarinankerrontaan tuleekin sivupolkuja.

Dekkarina tarina toimii hyvin, ja mielenkiintoisen ongelman kirjoittajat Beckille punovatkin, eikä tästä tarinasta puutu poliittisia ulottuvuuksiakaan. Tosin mysteerin ydin on jälleen kerran yksilötasolla, siinä nyrjähdyksessä mitä ihmisen mielessä tapahtuu, eikä alkoholin merkitystä sovi aliarvioida.

Beck-dekkareista tämä ei ehkä aivan paras ole, johtuen kertomuksen osasten lievästä hajoamisesta "maailmalle", mutta hyvä tarina, ja kerronnasta näkee että kirjoittajat tykkäsivät siitä mitä olivat tekemässä.

Ja sekin oli hauskaa ajankuvaa, että Beck matkallaan onnistuu vaihtamaan lentokoneesta toiseen vaikka vaihtoväliä on vain viisi minuuttia - näinä päivinä tämä kuulostaa utopialta.

Carambole

2012-01-15T15:18:00.002+02:00

Håkan Nesserin dekkari Carambole (Tammi, 2007; suom. Saara Villa) kuuluu Van Veeteren -sarjaan, jonka tapahtumat sijoittuvat kuvitteelliseen Maardamin kaupunkiin jossakin päin läntistä Eurooppaa. Teos sai vuonna 1999 Lasiavain-palkinnon.

Nesser kirjoittaa melkoisen mysteerin, jossa lukija on jatkuvasti edellä poliiseja, mutta kaikkea ei lukijakaan tiedä. Kaikki alkaa liikenneonnettomuudesta, jossa juopunut autoilija tönäisee kuoliaaksi teini-ikäisen pojan. Ensin autoilija luulee selvinneensä kaikesta kiinni jäämättä, mutta sitten hän saa kiristyskirjeen.

Kiristäjän ja hänen uhrinsa piirileikki vie tarinaa eteenpäin, ja kohta uhreja on enemmänkin, seuraavana Van Veeterenin poika. Rikospoliisista eläkkeelle jäänyt komisario on avainasemassa kun mysteeriä selvitetään.

Tarinassa on kaksi ulottuvuutta, toisaalta Van Veeterenin suru, kun hän joutuu hautaamaan poikansa, ja toisaalta kiristäjän ja murhaajan keskinäiset kuviot, jotka johtavat tilanteesta toiseen kuin toisiinsa törmäilevät biljardipallot.

Nesser osaa kirjoittaa, ja vaikka jotkin tapahtumien käänteet ja psykologiset asetelmat tuntuvat keinotekoiselta, sitä ei voi kieltää että huiman tarinan Nesser tässä kirjoittaa. Dekkarien kärkeä.

Henkiin herätettävät

2012-01-14T15:44:00.004+02:00

Ian Rankin on kirjoittanut melkomoisen John Rebus -dekkarin: Henkiin herätettävät (Blue Moon, 2011; suom. Ulla Ekman-Salokangas). Tämän on sarjasssa kolmastoista ja ilmestyi alunperin vuonna 2002.

Wikipedian mukaan Rebus-dekkarit ovat Englannissa hyvin suosittuja: niiden osuus rikosjännäreiden kokonaismyynnistä on 10%. Rankinin piirtämä kuva Edinburgista on vahvasti väritetty, mutta kaikessa kuvitteellisuudessaankin näissä kirjoissa tuntuu paljastuvan jotain olennaista nyky-yhteiskunnasta.

Itseäni kiehtoo muun muassa se, miten Rankin kuvaa poliisien keskinäistä työyhteisöä, joka rikosten selvittelyn ohessa näyttää varsin tavanomaiselta toimistoympäristöltä. Ihmiset yrittävät tulla keskenään toimeen paineen ja kiireen keskellä, yksityiselämä tuo mutkia matkaan, ja sitten ovat tietysti toimistobyrokratian - anteeksi, poliisihierarkian - kiipijät, jotka yrittävät kaikin keinoin päästä pykälää ylemmäs urallaan.

Tässä kirjassa Rebus otetaan irti murhatutkimuksesta ja siirretään "uudelleenkoulutukseen", kun hän suutuspäissään heittää esimiestään teekupilla. Koulutuksessa hän joutuu samalla tavalla umpikujaan ajautuneiden poliisien joukkoon. Kaikilla on uraa jo takanaan, ja kaikilla on viimeinen tilaisuus päästä takaisin raiteille.

Uudelleenkoulutettavat saavat tehtäväkseen ratkaista avoimen rikostapauksen, ja käy ilmi, että monella koulutettavista on ollut aiemmin jotain tekemistä tämän rikoksen selvittelyn kanssa, mukaan lukien Rebus.

Salaisuudet alkavat pikku hiljaa paljastua, kun kuvioihin tulee gangsteri 'Big Ger' Cafferty. Samaan aikaan juuri ylennyksen saanut Siobhan Clarke lähestyy samaa rikosten vyyhtiä toisesta suunnasta.

Rankin osaa kirjoittaa niin että lukija kokee olevansa hahmojen pään sisässä. Päähenkilöinä ovat Rebus ja Clarke, mutta tarpeen mukaan Rankin kurkistaa muidenkin hahmojen päänuppiin, kaikkitietävästä kolmannen persoonan kerronnastaan käsin. Tämän hän taitaa verrattoman hyvin.

En tiedä onko tämä sarjan paras dekkari, mutta erinomainen joka tapauksessa.

Lohikäärmeen silmät

2012-01-13T15:00:00.000+02:00

Joku voi pettyä thän Stephen Kingin kirjaan, sillä se ei ole kovinkaan pelottava: Lohikäärmeen silmät (Book Studio, 1998; suom. Tapio Tamminen). Wikipedian mukaan "King kirjoitti tyttärelleen Naomille, koska tämä ei pitänyt isänsä pelottavista ja väkivaltaisista tarinoista".

No, miten on, osaako King kirjoittaa sadun kaltaista fantasiaromaania? Osaa!

Olin vaikuttunut Kingin taidosta käyttää sadunomaista kerrontaa, jossa puhutellaan lukijaa, ikään kuin rupatellen, ja aika ajoin jätetään yhtä ja toista kertomatta, mainiten että yksityiskohdat eivät varmaan lukijaa kiinnosta, joten hypätäänpä eteenpäin tarinassa, tai sitten viitataan tuleviin tapahtumiin, niin kuin saduissa usein on tapana.

Eikä tarinakaan ole hassumpi. Siinä on vähän tyhmä kuningas, tomera kuningatar, kaksi prinssiä, lohikäärme ja paha velho. Niin, ja valtakunta, joka ajautuu kaaokseen, ja tyrmään vangittu sankari joka punoo keinoa miten pääsisi pälkähästä.

Kovin syvällinen tämä tarina ei ole, ja varsin nopealukuinenkin se on, mutta kirja kyllä osoittaa Kingin kyvyt kirjailijana. Ei tämmöinen kyllä keneltä tahansa onnistu.

Lupa johtaa - Persoonallisia tarinoita

2012-01-12T15:22:00.000+02:00

Maiju Lehti ja Pirjo Pynnönen ovat tehneet lupaavalta kuulostavan kirjan johtamisesta: Lupa johtaa - Persoonallisia tarinoita (Talentum, 2011; ISBN 978-952-14-1584-5). Mutta kävi niin ikävästi, ainakin tälle lukijalle, että kirja ei tarjonnut juuri mitään.

Kirjan lähtökohta on sinänsä kiinnostava: otetaan kaveri- ja tuttavaporukasta ne joilla on jonkinlaista johtamis- tai esimieskokemusta ja pyydetään heitä kirjoittamaan asiasta omin sanoin. Sitten värvätään samasta porukasta vielä muutama kommentaattori, joita haastatellaan. Ja tämä kaikki silputaan yhdeksi kokonaisuudeksi, ja kas, tuloksena on kirja.

Mutta voi pettymysten pettymys, en löytänyt kirjasta juuri mitään mikä olisi tosissaan houkutellut lukemaan. Kaiken lisäksi tuossa silpun seassa oli roppakaupalla lainauksia johtamiskirjallisuudesta ja tämän alan "ajattelijoita" (mm. Himanen et al.), sellaisia fraaseja jotka näyttävät komeilta mutta ovat loppujen lopuksi lähinnä tyhjää täynnä.

On kieltämättä hatunnoston paikka, että kirjoittajat ovat lähteneet näinkin avoimesti omista kokemuksistaan kertomaan, mukaan lukien vaikeat tilanteet, mutta näistä jutuista tulee mieleen lähinnä valmis resepti, niissä ei tunnu siltä että todella mentäisiin aitoon johtamiskokemukseen, niihin syviin tuntoihin joiden kanssa on elettävä ja yritettävä pinnalla pysyä.

Jouni Niinikosken tarinasta sentään löysin vähän tämmöistä meininkiä, siitä miten epäonnistuminen opettaa: "Suurin kehittymiseni on siinä, että arvostan nyt aidosti työntekijöitäni. Ihmisinä ja osaajina. Olen ehkä ihmisläheisempikin. Suurin oppi: ei yksin vaan yhdessä. Tämän kun oivaltaa, niin on paljon oppinut."

Olisipa kirjassa enemmän tämmöistä tekstiä ja vähemmän semmoista joka tuntuu johtamiskirjallisuudesta kopioiduilta opeilta. Monet tekstit tuntuvat myös kuin pitkitetyiltä työpaikkahakemuksilta tai auki kirjoitetuilta CV-dokumenteilta, niissä jää ihminen jonnekin kauas pois.

Voi kyllä olla, että tässä menivät lukijan odotukset ja kirjan lupaukset aika lailla ristiin, mutta ei voi mitään. En suosittele, mutta tämä on äärimmäisen henkilökohtainen mielipide.

Valdez

2012-01-11T15:27:00.007+02:00

Mitä jos Hemingway olisi kirjoittanut länkkärin? No, sitä emme saa koskaan lukea, mutta Elmore Leonard, joka suuresti arvostaa Hemingwaytä, on länkkärin kirjoittanut, ja melkomoinen se onkin: Valdez (Bookkari, 2009; suom. Jorma-Veikko Sappinen).

Sivuja on 198, eli tiivis lukukokemus, ja hemingwaymäiseen tapaan tässä ei turhia selitellä. Leonard osaa kirjoittaa. Ja vaikka länkkäri tuntui aluksi erikoiselta aiheenvalinnalta, niin kyllä tämä on taattua Leonardia, voisiko sanoa että kunnianosoitus lännenkirjallisuudelle - ja Hemingwaylle.

Rob Valdez toimii lainvalvojana syrjäseudulla, ja joutuu vedetyksi mukaan rikoksesta epäillyn miehen kuolemaan. Sitten käy ilmi, että kyseessä oli väärinkäsitys ja kuollut oli syytön siihen mistä häntä epäiltiin. Mutta miten hänen lasta odottava leskensä saisi oikeutta?

Rob Valdez käy läpi kiirastulen, ja loppujen lopuksi on kova kovaa vastaa. Kumpi antaa periksi, Valdez vai omankäden oikeutta harrastava paikkakunnan pomo.

Tämä pienoisromaani tempaa mukaansa, ja se on hyvin älykkäästi kirjoitettu, selittelemättä mitään ylimääräistä. Lukija joutuu tekemään työtä, mutta se ei haittaa, sillä tarina vetää mukaansa.

Tässä ei ole kyse ihan tavanomaisesta länkkärien asetelmasta, vaan ihmisen oikeudentuntoa tutkitaan monesta näkökulmasta, tyytymättä kliseiseen kerrontaan. Ja Leonard pyörittää tarinaan yhä uusia kerroksia tuomalla mukaan hahmon kerrallaan. Lopulta tarina kattaa ihmisyyden kaikessa monimutkaisuudessaan, kaikessa minimaalisuudessaan.

Taiturimaista!

Metsäjätti

2012-01-10T16:15:00.007+02:00

Miika Nousiaisen romaani Metsäjätti (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25534-5) on jaettu kvartaaleihin kuten suurteollisuutta perkaavalle kirjalle sopiikin. Tosin jos olettaa, että kirja yksipuolisesti nuijii teollisuutta ja pystyttää sädekehää työntekijäpuolelle, niin kyllä pettyy: musta kylki kummallakin.

Kirja kuuluu niin sanottujen yhteiskunnallisten romaanien kategoriaan. Teema ovat kovia: työntekijöiden irtisanominen, tehtaan lopetus ja sen sellainen, niin teollisuusjohdon kuin tavallisen työntekijän näkökulmasta.

Metsäteollisuuden parissa tässä liikutaan, ja erityisesti niin sanotun kovan metsäteollisuuden: vanerin ja sen sellaisen tavaran tuotannossa.

Kirjan päähenkilö Pasi on kotoisin Törmälän teollisuuspaikkakunnalta, josta hän lähti opiskelemaan Kauppakorkeakouluun Helsinkiin, ja tätä kautta Pasi pääsi Turo-nimisen isokenkäisen johtajan alaiseksi Metsäjätti-nimisen yhtiön pääkonttoriin.

Nyt tulee kova toimeksianto: mene Törmälään ja hoida siellä YT-neuvottelut, joilla tehdas saadaan vielä nykyistäkin paremmin kannattavaksi. Pasi on kovan paikan edessä: lapsuudenystävistä moni on töissä Metsäjätin tehtaalla, ja edessä on irtisanomisia. Miten hoitaa homma parhaalla tavalla sekä Metsäjätin että työntekijöiden kannalta?

Nousiainen kirjoittaa aika lailla hyvin, vaikka kirjan alussa lukeminen jotenkin tökki, en tiedä mistä syystä, ehkä tapa kirjoittaa lauseita oli pikkasen kulmikas. Mutta kirjan tarina, ja erityisesti se musta huumori jota Nousiainen kosolti viljelee, ne saivat lukemaan tarinan alusta loppuun lähes yhdeltä istumalta.

Kirjassa lomittuvat kaksi tarinaa. Pasin näkökulma kertoo miltä asiat näyttävät teollisuuskonsernin johdosta käsin. Toisessa juonteessa näkökulma on Jannen, Pasin lapsuudenystävän, joka on töissä tehtaalla ajoittaisesta alkoholiongelmastaan huolimatta.

Nousiainen kirjoittaa paikka paikoin terävästi, huumorilla höystettynä: "Jos ihmisten toimintaa näyttäisi ihmisten tietoisuudella varustetuille eläimille luontofilminä, eläimet eivät uskoisi. Juju on siinä, että järjettömyyttä, monimutkaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ei pidä miettiä. [...] [O]nhan se niin, ettei tämä kokonaisuus voi olla totta. Mutta niin se on, että maailmassa on esimerkiksi tulitikku, auto, ilmankostutin, infrastruktuuri, luonnonmuodostelmia, taikureita ja Hannele Lauri. [...] Ongelma se on niille, jotka sitä pohtivat. Pohtiminen johtaa melankoliaan. Ja syvä pohtiminen aiheuttaa surumielisyyttä."

Mutta pohdittavaa riittää. Sekä Pasi että Janne joutuvat kohtaamaan menneisyyden tapahtumat. Pasi on yrittänyt unohtaa kaiken jopa niin ettei ole lapsuudestaan edes lähipiirilleen mitään kertonut. Janne taas on saanut itselleen ikuisen epäonnistujan leiman. Voisiko elämä olla toisin, tai muuttua toisenlaiseksi?

Hyvän tarinan Nousiainen aineksistaan kokoaa, vaikkakin tarinassa on ikään kuin rakennustelineet nähtävissä, sillä kirjan henkilöt ovat selvästi yhteiskunnallisen sanoman palveluksessa. Mutta tästä huolimatta Nousiainen tekee Pasista ja Jannesta uskottavia hahmoja, sellaisia jotka kertovat ihmisyydestä enemmän kuin pelkästään suurpääoman ja työntekijän välinen ristiriita antaisi aineksia.

Elämästä Suomessa tässä on kyse. Nousiainen pohtii sitä, voisivatko asiat olla toisin ja onko kaikki mitä tapahtuu väistämätöntä. Ja kyse on myös eräänlaisesta anarkismista, yksilön tasolla, siitä kysymyksestä voiko yksittäisen ihmisen tekemillä ratkaisuilla olla merkitystä tässä maailmassa. Nousiainen antaa ymmärtää, että kyllä niillä merkitystä on.

Rumaa jälkeä

2012-01-09T15:41:00.000+02:00

John Harveyn dekkari Rumaa jälkeä (Otava, 1999) kertoo komisario Charles Resnickistä, joka rupeaa selvittelemään aiemmin ratkaisematta jääneen asuntomurtosarjan mysteeriä. Tällä kertaa iskettiin televisio-ohjaajan taloon, mutta kaikki ei tunnu olevan ihan sitä miltä näyttää.

Harvey käyttää usean näkökulman kerrontatekniikkaa, kertoen välillä murtomiesten näkökulmasta, välillä poliisien, hypäten joskus myös muiden ihmisten nahkoihin. Hyvin hän kerrontatekniikkansa osaa, ja tämä onkin dekkareissa melko harvinaista herkkua, useimmitenhän niissä rakennetaan tarinaa poliisin näkökulmasta.

Resnick on hahmona kohtuullisen tavanomainen, siis keski-ikäinen, tukevoituva, uniongelmainen, asuntonsa myynnin kanssa tuskitteleva poliisi, joka kärsiin menneisyydestä kumpuavista syyllisyyden tunteista. Niinpä, ei kovin omaperäistä. Mutta silti, kyllä Resnick toimii dekkarin päähahmona, sillä muiden hahmojen syvällisempi käsittely tuo syvyyttä kerrontaan.

Melankoliaa, sitä kirjasta löytyy, usein liitettynä puolalaisesta kulttuurista kumpuaviin detaljeihin joita Harvey hyödyntää, maustaen englantilaista urbaania todellisuutta muiden kulttuurien aromilla.

Ei hassumpi dekkari, nopealukuinen, vaikkakin keskimääräistä taitavammin kirjoitettu.

Hiuskarvan varassa

2012-01-08T12:55:00.005+02:00

Eoin Colfer yllätti kirjoittamalla kovaksikeitetyn dekkarin Hiuskarvan varassa (WSOY, 2011; suom. Jaakko Kankaanpää; ISBN 978-951-0-38246-2). Artemis Fowl -kirjasarjan tunnelmat ovat muuttuneet tiukaksi toiminnaksi nykyajassa, ja kuvioissa pyörii niin ganstereita kuin ammattisotilaitakin.

Ensin ajattelin, etten kirjoita kirjasta arviota, mutta päätinpä sittenkin sen tehdä. Nimittäin Colfer kirjoittaa kyllä hyvin ja vetävästi, ja myös huumoria on mukana, semmoista kieli poskella meininkiä jossa kovaksikeitettyä dekkaria laitetaan uusiin kuosiin.

Mutta. Ja iso mutta. Colferin tarinassa on sen verran paljon reikiä, että koko sopasta katoaa maku. Yhteensattuma yhteensattuman perään, ja sitten vielä semmoisia juonielementtejä, esimerkiksi tietotekniikkaan ja kännyköihin liittyen, että niitä tarkemmin miettiessä putoaa hommalta kokonaan pohja. Olisi näitä reikiä voinut edes vähän yrittää tilkitä.

Vähän ontuva tämä kirja on, huumoristaan ja kohtuullisen sujuvasta kerronnasta huolimatta. Se mikä toimii fantasiamaailmassa ei välttämättä toimi realistisemmassa kerronnassa, tai vähintäänkin pitäisi pitää huoli siitä että tarinaan ei jää pahoja aukkoja.

Ewa Morenon juttu

2012-01-07T15:41:00.001+02:00

Håkan Nesser osaa kirjoittaa, kerrassaan, todistuskappaleena romaani Ewa Morenon juttu (Tammi, 2007; ISBN 978-951-31-3573-7). Kirjan päähenkilönä on tällä kertaa rikostarkastaja Moreno, jonka loma kuluu kaikkea muita kuin lomailevissa tunnelmissa.

Tapahtumat alkavat, kun Morenon junassa tapaama Mikaela Lijphart katoaa, käytyään ensin tapaamassa isäänsä. Pian Moreno oivaltaa, että katoaminen saattaa liittyä kuusitoista vuotta aiemmin tehtyyn murhaan, jossa on edelleen jotain hämärää.

Nesser kutoo tarinaansa katkelmista, tunnelmista, jännitteistä ihmisten välillä, suorastaan mestarilliseen tapaan. Moreno ei pysty päästämään mysteeristä irti, mikä tuottaa vaikeuksia yksityiselämään, ja toisaalla poliisit puurtavat katoamistapauksen parissa.

Kohta hiekkarannalta löytyy ruumis, ja kadonneen tytön isä katoaa myös. Miten asiat liittyvät toisiinsa?

Tämä ei ehkä ole aivan paras Nesserin dekkareista, mutta parhaita dekkareita tämä kuitenkin on, sen verran hienosti Nesser kirjoittaa. Kirjassa oli monen monta kohtaa, jotka luin useaan kertaan, ihmetellen ja kummastelleen miten Nesser pureutuu ihmisiin ja heidän mielensä solmuihin.

Kesä

2012-01-06T15:39:00.054+02:00

J. M. Coetzeen romaani Kesä (Otava, 2011; suom. Markku Päkkilä; ISBN 978-951-1-24286-4) riemastutti, vaikka kirja on kaikea muuta kuin kepeä. Lieneekö toista kirjailijan omaan elämään perustuvaa teosta, jossa kirjailijasta itsestään annetaan näin armottoman tyly kuva.

Pakko on sanoa, että Coetzeen vuonna 2003 saama Nobel-palkinto ei ole noussut kirjailijalle hattuun eikä latistanut luomisvoimaa. Tässä vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassa Coetzee kertoo elämästään Etelä-Afrikassa 1970-luvulla, kirjailijanuran alkuvaihessa, ennen läpimurtoa.

Coetzee tuntuu laittavan kuvauksen kohteensa - oman silloisen minänsä - röntgeniin, eikä paljastuva kuva ole lainkaan myötäsukainen, päinvastoin. Kyseessä on taiteilijan muotokuva, mutta ulkopuolelta kuvattuna, katkelmallisina palasina koottuna, sellaisten ihmisten silmin jotka Coetzeen kanssa olivat tekemisissä noina vuosina.

Ja kyseessä on tietenkin kaunokirjallinen fiktio, Coetzee leikittelee elämänkerran tekemisellä ja on tässä kirjassaan laittanut toisen kirjailijan tekemään kohteestaan kuvaa, kirjailijan kuoleman jälkeen.

Coetzee piirtää kuvan sisäänpäin sulkeutuneesta, hyvin varauksellisesta nuoresta miehestä, joka on epäonnistunut lähes kaikessa ja joutunut palaamaan USA:sta Etelä-Afrikkaan jonkinlainen rikollisen maine harteillaan. Hän elää yhdessä isänsä kanssa, pitäen tästä huolta, tehden kaikenlaisia ruumiillisia töitä, muun muassa valamalla betonia talon juurelle kosteusvaurioiden torjumiseksi.

Ihmissuhteet eivät ota syntyäkseen, tai kariutuvat ongelmiin, eikä yksinäisyydelle näytä olevan loppua. Sukulaistensakin keskuudessa Coetzee on outolintu, hyljeksitty, epäonninen.

Näin Coetzee laittaa elämänkertansa fiktiivisen kirjoittajan kertomaan kirjan tavoitteista: "Minua ei tosin edes kiinnosta lopullinen tuomio Coetzeesta. Jätän sen historian huoleksi. Minun tarkoitukseni on kertoa tarina eräästä vaiheesta hänen elämässään, tai jos ei yhtä tarinaa niin monta tarinaa monesta näkökulmasta."

Monet ihmiset pääsevät haastateltaviksi, kertomaan oman käsityksensä Coetzeesta. Ja kuva on armoton, kirjailija litistetään ja latistetaan niin pieneksi, niin mitättömäksi, että sellaiselle ei juuri löydy vertaa.

Mutta juuri tästä armottomuudesta nousee teoksen harvinaislaatuinen huumori, kuten mykän ajan koomikoilla, jotka joutuvat vastoinkäymisestä toiseen - mutta katsojaa, tai tässä tapauksessa lukijaa, ihastuttaa ja riemastuttaa.

Näin eräs kirjan hahmoista kuvaa Johnia, siis Coetzeeta: "John [ei] ollut vahva hahmo. En sano tätä vähätelläkseni. ... [K]oko sinä aikana, minkä hänen kanssaan vietin, minusta ei tuntunut missään vaiheessa, että olin poikkeuksellisen ihmisen kanssa, siis aidosti poikkeuksellisen ihmisen kanssa. Se on julmasti sanottu, tiedän kyllä, mutta valitettavasti se on totta. [...] [H]änellä ei ollut minun nähdäkseni mitään erityistä kykyä tai herkkyyttä, ei uudenlaista näkökulmaa ihmisen osaan. Hän oli vain ihminen, aikansa lapsi, lahjakas, kenties hyvinkin lahjakas, mutta suoraan sanottuna ei mikään jättiläinen. Ikävä tuottaa pettymys."

Samaa kertovat kaikki kirjan haastatellut, yksi toisensa jälkeen: harmaa tyyppi, ei mitenkään erityinen, kovin sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt, ihmisenä vajavainen.

Ja kirjan lukija ei voi muuta kuin ihmetellä tätä kerrontaa, joka kyseenalaistaa itsensä ja samalla saa kysymään, mitä muuta kirjailija on kuin tavallinen ihminen.

Isä, poika ja paha henki

2012-01-05T15:57:00.002+02:00

Olisiko tämä jo neljäs lukemani Matti Rönkän dekkari: Isä, poika ja paha henki (Gummerus, 2008; ISBN 9789512085552). Hyvä kirja kuitenkin!

Enkä ihan järjestyksessä ole näitä Viktor Kärppä -kirjoja lähtenyt lukemaan, mikä tässä kirjassa vähän harmitti kun en kaikkia aiempia käänteitä enää muistanutkaan. Ja Tuliaiset Moskovasta pitää vielä muistaa lukea jossain välissä, ennen kuin taas seuraavaa Rönkän dekkaria pukkaa kaupasta ulos.

Tässäkin kirjassa puhutaan paljon venäläisistä - ja muista ulkomaalaisista - Suomessa, ja myös siitä miten vaikeaa saattaa olla leipänsä ansaita. Kärppä ajautuu melkoiseen umpikujaan, kun hänen omistamiensa kämppien vuokralaiset sekaantuvat huumekauppaan, sukulaismies häviää tielle tietymättömille ja Venäjän lähetystö vihjailee vanhojen velkojen perimisestä. Ja nurkissa pyörii tuttu poliisi, Korhonen, jonka replikoinnista ei aina ota selvää.

Paikka paikoin Rönkä pyörittää hahmojaan liiankin näppärästi, mutta kyllä hän osaa kirjoittamisen taidon, ja vaikka Korhonen on vähän liian ilmiselvästi kirjan humoristinen kevennys, ei hänkään ihan pahviseksi hahmoksi jää.

Hyvä perusdekkari, eikä dekkarilta sen enempää tarvitse vaatiakaan.

Uuden esimiehen kirja

2012-01-04T13:05:00.000+02:00

Jari Salmisen viisi vuotta sitten ilmestyneestä esimiestyön perusteoksesta on ilmestynyt toinen painos: Uuden esimiehen kirja (Talentum, 2011; 2. painos; ISBN 9789521417375). Sisältö on ennallaan, eikä maailma viidessä vuodessa ole niin paljon muuttunut että sitä juuri pitäisi päivittääkään.

Kirjan idea on mainio, yksissä kansissa olennainen tieto vasta valitulle uudelle esimiehelle. Samalla kirjan tehtävä on lähes mahdoton, sillä niin paljon esimiestilanteet eroavat toisistaan. Mutta ei siinä mitään, jostain kulmasta mahdotonkin asia on aloitettava.

Tässä yhteydessä on luontevaa viitata Perttu Salovaaran väitöskirjaan From leader-centricity toward leadership, missä tutkitaan johtajakoulutusta, siis juuri niitä asioita joita Salmisen kirja pyrkii lukijalleen opettamaan.

Monta Salovaaran väitöskirjassa identifioitua karikkoa löytyy Salmisen kirjasta, mutta toisaalta kaikki nämä karikot ovat sen tyyppisiä että niistä on vaikea ketään etukäteen opastaa: itse kukin löytää omat karikkonsa ja toivottavasti niistä selviää. Kuten Salovaara toteaa, mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä: "In practice leadership always takes place in unique circumstances that never happened before or will happen again in exactly the same manner."

Mutta palataan Salmisen kirjaan. Ensimmäinen uuden esimiehen karikko, ja melkoinen se onkin, on ajatella että esimiesasema on palkkio aiemmin tehdystä työstä. Näin ei tietenkään ole, vaan kyse on tulevasta: "Meidät on kuitenkin palkattu uuteen tehtäväämme tulevia haasteita varten, saamaan jotakin aikaan: uudistamaan ja kehittämään, ratkaisemaan ongelmia ja tekemään tulosta. Yhtäkkiä vastaamme paitsi itsestämme, myös muista organisaatiomme jäsenistä. Uusi asemamme muuttaa rooliamme yrityksessä ja tekee meistä yrityksen edustajan suhteessa alaisiimme."

Entä miten esimiestyössä pystyy tekemään oikeita valintoja. Salmisen mukaan asiakasnäkökulman vaaliminen auttaa pitämään toiminnan raiteillaan: "Yritys, joka ei palvele tehokkaasti asiakkaitaan, ei tässä maailmassa säily pitkään hengissä. Tämä tarkoittaa, että jokaisen esimiehen on oman toimintansa pohjaksi tunnistettava omat asiakkaansa, näiden tarpeet ja viritettävä organisaationsa toimimaan siten, että se mahdollisimman tehokkaasti palvelee asiakkaiden tarpeita."

Tähän liittyen Salminen lainaa Tero Virtasta: "Vapaasti ohjautuva asiantuntijatiimi keskittyy liian usein kehittämään omasta mielestään hyviä palveluja asiakkaille. Usein tämä ajattelu lähtee ryhmän intresseistä ja vahvuuksista. Esimiehen tehtävänä on saada organisaatio irrottautumaan yrityksen sisäisestä ajattelutavasta ja keskittyä pohtimaan, miten asiakkaan kanssa voidaan yhdessä luoda lisäarvoa."

Ja vielä, Salmisen kertomaa: "Aivan liian usein kuvittelemme tietävämme, mitä asiakkaat haluavat. Kuvittelemme, että meidän omat henkilökohtaiset tarpeemme ja ajatuksemme ovat samat kuin asiakkailla. Tästä harhasta joutuu usein maksamaan kovan hinnan. Organisaatiossa elävien harhaluulojen murtaminen on yksi esimiehen tärkeistä tehtävistä, ja se edellyttää kiinteää yhteyttä asiakkaisiin."

Entä sitten toiminnan seuranta ja palautteen antaminen? Helppoa se ei ole, mutta sitä saa mitä seuraa. Salmisella on hyvä idea perustaa osa asiantuntijoiden arviointijärjestelmästä asiantuntijan palveluiden käyttäjiltä pyydettävän palautteen varaan. Tässä esimerkkejä näkökulmista:

Miten osaavaa asiantuntijan toiminta on?
Miten hyvin asiantuntija kykenee ymmärtämään asiakkaidensa tarpeita?
Miten hyvin asiantuntija pitää lupauksensa ja aikataulunsa?
Miten aktiivisesti asiantuntija ehdottaa uusia ratkaisuja ja toimintamalleja?
Miten hyvin asiantuntija työllään edistää yrityksen tavoitteiden saavuttamista?

Se mikä tässä on mainiota on asiakkaan näkemys - asiantuntija voi olla hyvinkin osaava omasta mielestään, mutta jos osaaminen ei ole asiakkaan kannalta oikean laista, onko sillä merkitystä?

Salminen puhuu motivaatiotekijöistä, sisäisistä ja ulkoisista, ja korostaa sisäisiä: "Parhaat työntekijät haluavat saavuttaa jotain merkittävää ja kokea oman työnsä tärkeäksi, eikä heitä hallitse ensisijaisesti pelko tai toive palkkiosta."

Yksi moitteen sana on kyllä Salmiselle annettava, hän nimittäin viittaa NLP:hen (Neuro-Linguistic Programming), joka on huuhaata, tosin ei hirveän haitallista (jos asiaan ei liikaa hurahda), mutta kuitenkin potentiaalisesti isoa tuhlausta niin rahalle kuin henkiselle kapasiteetillekin.

Salminen tuo esille myös vaikeat esimiestilanteen, muun muassa sen että vaikka me kaikki olemme jonkin verran narsisteja, ja se meille suotakoon, mutta joskus narsismi kehittyy niin voimakkaaksi että se häiritsee muiden toimintaa: "Voimakkaasti narsistiset ihmiset keskittyvät vain itseensä, ja heillä on rajoittunut kyky nähdä hyvää muiden tekemisissä. […] Narsisti ei kykene tunnistamaan ja käsittelemään omia puutteitaan tai kielteisiä kokemuksiaan ja tunteitaan, ja hänen torjuntareaktionsa johtavat usein arvaamattomaan käyttäytymiseen muita ihmisiä kohtaan."

Ei ole helppoa, varsinkin kun narsisti toimii usein voimakkaiden viholliskuvien kautta: "Jos et ole minun puolellani, olet minua vastaan."

Mutta onneksi työelämä ei ole vain ongelmia, vaan myös mahdollisuuksia. Esimerkiksi kokouksista Salmisella on hyviä reseptejä, siitä miten tehokkaat kokoukset säästävät aikaa. Salminen tyypittää kokoukset karkeasti neljään tyyppiin: informointikokoukset, ideointikokoukset, päätöskokoukset ja seurustelu- tai tutustumiskokoukset.

Ihan hyvä jako, ja olennaista on rakentaa kokous keskeisen tavoitteen pohjalta: selkeät tavoitteet, täsmällinen agenda ja etukäteisneuvotteluja osallistujien kanssa.

Yhteenveto: Mainio kirja esimiestyöstä. Se ei auta välttämään kaikkia karikkoja, ja joissakin asioissa kirja saattaa ohjata jopa väärään suuntaan, johtuen sen esimieskeskeisyydestä ja illuusiosta asioiden yleispätevyyteen, mutta hyviä ohjeita teoksesta kyllä löytyy, siis lukemisen arvoinen teos. Ja voi jopa olla niin, että kokenut lukija saa teoksesta enemmän irti kuin vastavalittu uusi esimies.

Ristinolla

2012-01-03T15:40:00.006+02:00

Ian Rankin käynnisti huippusuositun Rebus-dekkarisarjan tällä kirjalla: Ristinolla (Blue Moon, 2004; suom. Heikki Salojärvi; ISBN 952-5410-19-6). Olen tätä ennen jo lukenut kaksi muuta Rebus-dekkaria - Musta kirja ja Kuurupiilo - ja siten sarjan ensimmäinen ei tullut ihan tyhjästä eteen.

Luulenpa, että jos dekkarisarjan aloittaisi tästä kirjasta, vaikutus olisi aika lailla kovempi. Kirjassa on melkoinen vauhti päällä, sarjamurhaajaa etsittäessä, ja jotkin kirjan käänteistä laittavat lukijan uskomiskyvyn koetukselle.

Myöhemmissä kirjoissa Rankin pystyy käsittelemään hahmoja monipuolisemmin, eikä tarvitse ihan sellaista määrää erikoistehosteita kuin tässä kirjassa.

Pohjois-Irlanti kummittelee taustalla, samaten SASin erikoisjoukot, huumekauppa ja sarjamurhaaja. Ja Rebus joutuu tekemään tiliä menneisyydestään, kun elämä ympärillä tuntuu lähtevän hajoamaan. Melkoisen sopan Rankin tästä kaikesta keittää.

Mutta kyllä dekkarisarjan aloitukseksi kelpaa - melkoinen taidonnäyte, vaikka myöhemmissä kirjoissa onkin kyllä taso noussut tästä kirjasta vielä melko lailla.

Viimeinen oikea rikosetsivä

2012-01-03T09:34:00.000+02:00

Peter Loveseyn kirja Viimeinen oikea rikosetsivä (Blue Moon, 2002) käynnistää rikostarkastaja Peter Diamondista kertovan dekkarisarjan. Tapahtumapaikkana on Bathin kaupunki, ja niinpä kylpylässäkin käydään, varsin jännittävissä merkeissä.

Lovesey on selvästi kokenut kirjoittaja, ja niinpä tarina lähtee näppärästi vetämään, ja käänteet seuraavat melko luontevasti toinen toisiaan.

Jossain kohden tuntui kuin Lovesey ei vielä olisi ihan kotonaan Diamondin nahoissa, tai sitten lukijalla vain tökkäsi. Mutta hyvä perusdekkari tämä joka tapauksessa on.

Toisaalta kovin omaperäiseksi ei Diamondin hahmoa voi kutsua, siihen jo viittaa kirjan nimikin: vanhakantainen jäärä, joka on jäämässä nuoremman polven jalkoinen, ja ongelmana on vielä luonne joka ei esimiehiä miellytä ja saa myös työtoverit varpailleen.

Mutta selvittääkö Diamond järvestä löytyneen naisen tapauksen? No, sen kai voi paljastaa että ennen kuin kirja on lopussa, Diamond on paitsi eronnut poliisivoimista myös toipilaana sairaalasängyssä. Mutta tarina ei tähän vielä pääty.

Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä

2012-01-02T11:51:00.000+02:00

Timo J. Tuikka nostaa esille melkoisen siivun Suomen historiasta kirjassa Kekkosen takapiru – Kaarlo Hillilän uskomaton elämä (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25226-9). Tarina kertoo Hillilän elämästä vuosien 1918 ja 1965 välillä, alkaen kolmesta sodasta ja päätyen sodanjälkeiseen poliittiseen peliin ja Urho Kekkosen valtaannousuun.

Hillilä syntyi Oulussa vuonna 1902 ja oli siten Kekkosta kaksi vuotta nuorempi. Tästä huolimatta hän ehti Suomen kansallissodan taisteluihin, 15-vuotiaana vapaaehtoisena koulupoikana valkoisten joukkoihin. Lapsisotilaasta voidaan puhua!

Kansalaissotakaan ei Hillilälle riittänyt, vaan hän jatkoi sotimista Viron vapaussodassa suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen mukana. Tällä retkellä Hillilä haavoittui jalkaan, ja mukaan lähtenyt pikkuveli kaatui. Kostoa Hillilä haki vielä Aunuksen heimosotaretkeltä vuonna 1919.

Näin kirjassa: "Aika pysähtyy Kallen nähdessä, kuinka hänen pikkuveljeensä sattuu, mutta mitään ei kiirastulessa ole tehtävissä. Kohta Kallenkin tavoittaa luoti. Kipu viiltää jalkaa. Epätoivo valtaa mielen. Jos hän yrittää auttaa pikkuveljeään, he jäävät kirottuun Koillis-Latviaan molemmat. Pitkien sekuntien aikana isoveli tekee elämänsä valinnan. Elossaoloonsa havahtuja perääntyy verta saappasta tirskuen."

Jo nämä elämänvaiheet, ennen täysi-ikäisyyttä, oikeuttaisivat käyttämään sanaa uskomaton, mutta tämä oli vasta alkua. Opintojaan rahoittaakseen Hillilä jäljitti kommunisteja 1920-luvulla Etsivässä keskuspoliisissa, jossa hän tutustui Urho Kekkoseen. Heistä tuli erottamaton parivaljakko.

Hillilä ja Kekkonen pelasivat yhteen seuraavat 40 vuosikymmentä. Juonikas Hillilä osasi usein aavistaa, mitä tulossa oli, ja moneen otteeseen hän ideoi taktisia kuvioita joissa Kekkoselle tarjoutui oiva pelipaikka. Parivaljakko hoiteli suhteita niin vanhan kaartin poliitikkoihin kuten Risto Rytiin ja C.G. Mannerheimiin kuin natseihin ja neuvostoagentteihinkin.

Useampaan otteeseen Hillilä hahmotteli käsikirjoituksen poliittiseen pamflettiin tai lausumaan, jonka Kekkonen sitten taitavasti stilisoi ja omalla nimellään julkaisi. Tämän jälkeen Hillilä vielä julkaisi lehtien palstoilla ylistävän arvion Kekkosen tekstistä. Siinä oli yhteispeliä kerrakseen.

Tuikka on tosissaan paneutunut kohteensa elämänkaareen sillä ajanjaksolla kuin siitä on löytynyt dokumentteja, siis vuodesta 1918 eteenpäin. Hillilä ehti työskennellä varhaisen sotilasuran ja salaisen poliisin toimen lisäksi muun muassa Lapin läänin maaherrana ja Kelan johtajana sekä osallistua ministerinä neljään hallitukseen.

Talvisodan ja jatkosodan vaiheista on kirjassa kerrottu perusteellisesti. Saksan sotatoimet, erityisesti pohjoisella rintamalla, kertovat alkuaikojen suuresta innostuksesta, joka hiljalleen vaihtui odotukseen ja lopulta pessimismiin.

Hillilällä oli keskeinen rooli Lapin maaherrana suhdetoiminnassa natsi-Saksan joukkojen kanssa. Hillilä otti käyttöön vaikuttavalta kuulostavan tittelin Landespräsident, ja pystyi asemastaan junailemaan monen monta asiaa Suomen kannalta otelliseen malliin. Samalla hän toimi ikään kuin tiedustelukärkenä ja piti aktiivista yhteyttä Helsingin ja Mikkelin suuntaan.

Sodan jälkeen parivaljakko Hillilä-Kekkonen pyöritteli taktisia kuvioita päästäkseen valtaan, ja erityisesti Hillilällä oli mahdollisuudet pääministeriksi asti. Mutta alkoholi vei voiton.

Näin kirjoitti asiasta vaimolleen Kustaa Vilkuna: "Hillilä näet on ollut lauantai-illasta saakka - saunottuaan Jalannin kanssa - yhtä kyytiä humalassa ja marski näyttäisi haluavan tehdä hänestä pääministerin! Olen koettanut olla kekseliäs. Kekkonen on ollut järkenä mukana, vaikka hänkin on ollut surullisessa kunnossa tapeltuaan humalassa - eikö liene kylkiluita poikki - eikä voi muistaa kenen kanssa. Tämmöistä on elämä läheltä nähtynä."

Sodan jälkeen Suomi joutui tiukkaan valvontaan, sotakorvauksista ja muista velvoitteista piti huolehtia. Hillilä ja Kekkonen, omien sanojensa mukaan "puulaaki", oli nytkin tilanteen tasalla: 'Lähes joka porvaria ja valtaosaa työväestöstä vihollisen saapuminen hirvittää. Hillilän ja Kekkosen päitäkin paleltaa itävinkassa, mutta heillä on raakaa rohkeutta, kieroa joustavuutta ja räpsyvää silmää venäläisten kohtaamiseen. Valvontakomission saapuessa maahan salaisen poliisin ajoistaan toistensa selustaa turvannut umpikiero taistelupari on henkisesti valmis "ystävystymään" perivihollistensa kanssa.'

Kirjasta saa kuvan, että Hillilä ja Kekkonen olivat avainasemassa kun suhteita sodan voittajiin luotiin. Periaatteena oli tehdä suuriakin myönnytyksiä, mutta samalla määrittää tiukka raja jota ei ylitettäisi: "Suomen onneksi Suomella ei ollut johtajinaan moraaliin ja laillisuusnäkökohtiin tarkertuvia herrasmiehiä, vaan sekä sodassa että rauhassa kyllin häikäilemättömiä poliitikkoja viemään isänmaa täysin moraalittomien aikojen yli. Sen paremmin sodanaikaisen Saksan kuin sodanjälkeisen Neuvostoliiton sortotoimien läpi tiirailu ei olisi onnistunut puhtoisilta idealisteilta."

Yhteenveto: Erinomainen eämänkerta, joka tuo uutta valoa Suomeen vuodesta 1918 eteenpäin. Tuikka kirjoittaa elävästi, paikoin ehkä tarkoituksellisenkin maalailevasti, jopa niin että tulee mieleen onko tämä tietokirjallisuutta vai kaunokirjallisuutta.

Lisätietoa: Kirja-arvioita: Erkki Tuomioja ja Timo Mikkilä/Suomenmaa. Wikipedian artikkeli.

Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi

2012-01-01T15:13:00.001+02:00

Tässä on terävää lääkettä huijauksiin ja virhepäätelmiin, Normand Baillargeonin kirjassa Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi (Eurooppalaisen filosofian seura ry., 2011; suom. Tapani Kilpeläinen; ISBN 978-952-5503-55-5).

Ihan hirveän omaperäinen tämä kirja ei kylläkään ole, sillä se käsittelee samoja asioita ja jopa samoja esimerkkejä kuin monissa muissa tiedekirjoissa. Mieleen tulee muun muassa numerosokeus-teema, josta aikoinaan poleemisesti kirjoitin.

Kirja siis yhdistelee eri tieteenalojen näkemyksiä älylliseen rehellisyyteen, ja voisi puhuakin poikkitieteellisestä lähestymisestä, jossa muun muassa kerrotaan kuinka matematiikkaa voidaan käyttää sumuverhona täysin virheellisille väittämille. Ja tietenkin kerrotaan tilastojen vääristelystä monin tavoin, ja retoriikan keinoista saada keskustelu väärille raiteille tai kääntämään musta valkoiseksi.

Vähän asiasta toiseen harhaileva tämä kirja on, mutta melko mukava lukea, lukuisien esimerkkien vuoksi (joista tosin moni oli ennestään tuttu muista lähteistä).

Kirja kritisoi tiedotusvälineitä siitä, että ne ovat päätyneet levittämään propagandaa. Meistä jokaista pommitetaan informaatiolla ja puheella, joka pyrkii panemaan meidät toimimaan määrätavalla.

Eikä koululaitoksesta ole enää apua: "[I]hanteesta, jonka mukaan kaikille tulisi antaa yleissivistys on luovuttu täysin välinpitämättömästi. [...] Liian monien ihmisten ja erityisesti koulutuspäättäjien harhainen asiakasajattelu ja tapa pelkistää kaikki talouteen ovat siis mielestäni vakavia perusteita huolestua osallistuvan demokratian tulevaisuudesta."

Eräs keskeinen keino älylliseen itsepuolustukseen on niin sanottu käsitteellinen määritelmä, jota Baillargeon havainnollistaa esimerkin avulla: "Onko tuo todella terrorismia? Minkä välttämättömien ja riittävien ehtojen tulee toteutua, jotta voidaan puhua terrorismista? Täyttyvätkö ehdot kaikissa tapauksissa, joissa on tapana puhua terrorismista? Jos eivät, niin miksi? Ja mitä silloin on korjattava: tapaamme käyttää sanaa vai määritelmää?"

Kirja on erinomainen johdatus ajatteluun ja asioiden ymmärtämiseen, ja omien sokeiden pisteiden tunnistamiseen. Ja suomentajalle kiitokset erinomaisesta työstä!

Vuosi 2011 - innostusta, hämmennystä ja tilastoja

2011-12-31T20:36:00.001+02:00

Vuoden 2011 aikana tänne Valopolkuun kertyi 315 postausta, tai 316 jos tämä lasketaan mukaan. Näistä tuollaiset parikymmentä oli muista aiheista kuin kirjoista, loput liittyivät johonkin kirjaan.

Joskus mietin, pitäisikö näitä kirja-aiheisia postauksia täällä ollenkaan sanoa kirja-arvioiksi, sillä ne ovat enemmänkin henkilökohtaisia pohdintoja joita tietty kirja herätti, ei mitään formaaleja arvioita tai kirjallisuuskritiikkiä. Mutta toisaalta itse arvostan juuri sellaista pohdintaa joka ei vain kerro rutiininomaisesti kirjan "speksejä" vaan käyttää kirjaa lähtökohtana ajatteluun, kirjoittamiseen.

Jarno kommentoi omaa erilaista käsitystään arvioimastani kirjasta, ja tuo kommentti sai miettimään mistä kirjan lukemisessa oikeastaan on kyse. Sama kirja voi periaatteessa herättää ihan erilaisen reaktion ja käsityksen riippuen siitä tilanteesta, joka päänupissa vallitsee. Joskus sitä on vastaanottavainen, joskus ei millään pääse kirjan kanssa väleihin.

Kirjoja on kieltämättä tullut luettua aika paljon tänä vuonna, ja varmaan myös vuonna 2012. Moni kirja on jättänyt pysyvän jäljen päänuppiin, mutta paljon on sellaisiakin jotka lähes saman tien olisivat unohtuneet ellen niistä jotain olisi tänne kirjoittanut.

Siltä varalta että jonain päivänä päänuppi tästä entisestään pehmenee voi olla hyväkin että on edes joku paikka josta voi tarkistaa onko tietty kirja tullut luettua vaiko ei. Tosin ihan kaikkia lukemiani kirjoja en ole tänne repostellut, syystä tai toisesta, usein siksi että kirjasta ei ole ollut mitään sanomista, tai sitten on ollut liian vaikeaa lähteä ajatuksia availemaan.

Vuoden 2011 kolme luetuinta postausta käsittelivät kaikki valokuvausta, joka taitaa olla suomalaisten suosikkiharrastus aina vaan: Lintukuvauksen käsikirja, Maailman parhaat luontokuvat ja Digikuvaus & seniori.

Ei muuta kuin kamera käteen! Vai pitäisikö sittenkin sanoa että kirja käteen, sillä valokuvausta käsittelevistä kirjoista noissa postauksissa kerrottiin.

Kävijöitä täällä blogissa on ollut ihan mukavasti, vuoden 2011 aikana yhteensä 11 354 vierailua ja keskimäärin vierailulla on aikaa vietetty vähän yli minuutti. Ylivoimainen vierailujen lähde on ollut Google-haut, mikä on luonnollista ajatellen blogin aihepiiriä: kirjoista kiinnostuneet tänne hakeutuvat.

Toivon rauhallista uutta vuotta 2012, sellaista jossa riittää aikaa niin lukemiselle ja kirjoittamiselle kuin myös ihmisenä olemiselle, hämmästellen kummastellen tätä maailmaa...

Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä

2011-12-31T11:14:00.001+02:00

Allan Asplundin kirjoittama Kokemuksia suomalaisilta keskitysleireiltä (Like, 2011; ISBN 978-952-01-0688-1) järisyttää käsitystä suomalaisten toiminnasta jatkosodassa. Alunperin teos ilmestyi Ruotsissa vuonna 1949, sillä Suomessa kustantajat eivät halunneet sitä julkaista.

Teoksen suomensi Asplundin pojanpoika Bubi Asplund, joka myös kirjoitti teoksen alkusanat. Asplund suomensi teoksen sellaisenaan, mukaan lukien kirjan "antifasistiset" poliittiset palopuheet. Tämä tekee teoksesta uskottavan oman aikansa ajankuvana.

Keskitysleireille passitettujen suomalaisten kärsimys oli suurta, melkein kuin "roolimallissa" eli natsi-Saksassa, vaikkakin vähemmän järjestelmällisiltä ja siksi jopa julmemmilta tuntuvat suomalaisten toimet.

Kirjan kertomista tapahtumista on vaiettu Suomessa, ainakin tähän asti. Näin kertoo Wikipedia: "Teoksen suomentaja Bubi Asplund sai kirjan isältään jo koulupoikana. Hän luki sen ja yritti keskustella aiheesta historianopettajansa kanssa, mutta keskustelua ei syntynyt."

Allan Asplund toivoi teoksen alkusanoissa vuonna 1949, että "aikanaan elinolosuhteista suomalaisilla keskitysleireillä julkaistaan täydellinen selvitys". Mutta näin ei ole vielä tapahtunut, muutamaa harvaa tutkimusta lukuunottamatta.

Ruotsinkielinen alkuteos Upplevelser i finska koncentrationsläger on tarkoitus julkaista uutena painoksena alkuvuodesta 2012.

Nälkä, sitä nähtiin, ja mikä tahansa kelpasi ruoaksi: "Keskitysleirissä oli pula niin suolasta kuin kaikesta muustakin. Ratkaisimme suolaongelman ottamalla haltuumme tynnyrin, joka oli puolillaan mätiä silakoita. Kalojen päällä oli kasapäin kuolleita kärpäsiä, jotka luultavasti olivat herkutelleet kaloilla. Söimme kalat, vaikka ne haisivat pahalle ja maistuivat vielä pahemmalle. Tynnyrin pohjalta löysimme kerroksen suolaa, joka tuli tarpeeseen."

Mutta nälkä vain paheni: "Nälän hillitsemiseksi söimme mitä vain löysimme: pilaantuneita hevosen luita, perunankuoria, kaatuneiden hevosten turvista ja kavioista leikattua lihaa, suolia ja muita jäännöksiä."

Keskitysleirin päällikkönä oli kapteeni Kartano, josta Asplund piirtää hirvittävän kuvan: "[Kartano] - jota tavallisesti kutsuttiin nimellä Tarzan - esiintyi erittäin raa'asti meitä kohtaan ja uhkasi meitä vähän väliä teloituksella. Yksi hänen suurista huveistaan oli komentaa meidät pihalle riviin, jossa saimme seistä tuntitolkulla asennossa. Palelimme kesävaatteissamme tolkuttomasti seistessämme rivissä tulipalopakkasessa."

Joskus nälkään saatiin tilapäistä apua: "Kellarissa lattian alla oli ammuttu kissa, joka oli maannut siellä koko talven. Se oli jäätynyt kivikovaksi, mutta laitoimme sen tulisijaan, jossa se paistui mureaksi. Karvat ja nahka irtosivat, kun kissa paistui hiilillä."

Ruoaksi kelpasivat kissat, koirat, sammakot, käärmeet, ihan mikä tahansa. Asplund esitti reseptin rottien pyydystämiseen: "Syvään tynnyriin laitettiin paljon vettä. Lattialta laitettiin lankku tynnyrin reunalle, ja sen yläpuolella yli hylly, jossa oli luita tai muuta syötävää syötiksi. Päästäkseen hyllylle rottien oli hypättävä, ja ne joutuivat usein veden varaan tynnyriin, jossa ne hukkuivat. [...] Kun pääsee yli pahimmasta vastenmielisyydestään, rotanliha ei maistu lainkaan hullummalta."

Yhteishenkeä pyrittiin kaikesta huolimatta pitämään yllä järjestämällä opintoiltoja: "Ne antoivat silloin voimia jaksaa, ja niistä oli hyötyä koko loppuelämälle."

Sodan jälkeen monet keskitysleireillä olleet nousivat korkeisiin tehtäviin Suomessa: "Nyt kun näen tovereitani - hyviä, uhrautuvaisia ystäviä keskitysleireiltä - arvostetuissa tehtävissä yhteiskunnassa, mietin, että eiköhän se kova mutta opettavainen koulu, jonka he olivat käyneet läpi, ole omalta osaltaan vahvistanut heidän luonnettaan ja siten tehnyt heistä päteviä suoriutumaan luottamustehtävistä yhteiskunnassamme."

Yhteenveto: Melkoinen kirja, jonka julkaiseminen suomeksi on huomattava tapahtuma. Mutta auttaako historiasta lukeminen välttämään tekemästä samoja virheitä uudelleen?

Isänmaan tähden

2011-12-30T15:23:00.003+02:00

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden (Teos, 2011; ISBN 978-951-851-308-0) oli vuonna 2011 sekä Finlandia-palkintoehdokas että Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Aika hyvin esikoisromaanilta!

Kirja on nimellisesti sotaromaani, mutta ennen kaikea se on taitavan kirjoittajan työnäyte, jossa limittyvät nykyisyys ja toinen maailmansota. Päähenkilö, 79-vuotias Antti Vallas, käy läpi elettyä elämää, sitä kaikkea mitä hän joutui kokemaan palvellessaan natsi-Saksan SS-joukoissa.

Paikka paikoin Linturi on ehkä liiankin näppärä tarinansa punomisessa, henkilöiden limittämisessä toisiinsa, niin että lapset ja SS-joukkojen suomalaiset kohtalotoverit menevät Antin päässä sekaisin, hänen pudottuaan katolta ja kadotettuaan puhekykynsä.

Linturin teksti on niukkaa, mutta kudelmassa on myös sointia, runon mysteeriä: "Antti nosti katseensa. Hän näki työpöydän ja ikkunan sen takan. Hän puristi kädet reisiin. Työpöytä kutistui näkökentän keskellä. Kaappikello tikitti. Antti teki parhaansa pysyäkseen sen perässä. Se ei riittänyt. Hämärä kasvoi ja laajeni."

Ja erikoisefektejä sodasta, niitäkin piisaa. Varsin hyvin Linturi luo kuvaa ajasta, siitä millaista on ollut toimia osana Saksan sotakoneistoa 1940-luvulla.

Tässä on kirjailija joka näyttäisi pystyvän vaikka mihin. Hiukan ontto olo oli kirjan lukemisen jälkeen, mutta ei kovin pahasti kuitenkaan harmittanut. Hieno työnäyte tämä kirja kyllä on.

Rantakadun surmat

2011-12-29T15:00:00.003+02:00

Colin Dexter pistää Morsen jälleen harhapoluille dekkarissa Rantakadun surmat (Otava, 2002; ISBN 951-1-18001-0). Nyt sävy ei ehkä ole ihan niin ironinen kuin aiemmissa kirjoissa, mutta melko lailla Morse saa hapuilla ja ihmetellä ennen kuin asioihin alkaa löytyä selvyyttä. Ja lukija saa arvailla, keksiikö vastauksen arvoitukseen ennen kuin se kirjassa paljastetaan.

Tässä tarinassa Morseen aletaan suhtautua jopa ihaillen, kaikista hänen harhailuistaan ja erehtymisistään huolimatta. Ja Lewis on mukana kuvioissa, tosin varsinkin alussa kaukana taustalla, kunnes tulee toiminnan aika.

Toisilleen helposti suutahtavat Morse ja Lewis ovat mainio taistelupari, joka kannattelee dekkareita. Samanlaisia, erilaisia hahmoja, joiden kautta Dexter saa syvyyttä tarinaansa.

Ei hassumpi dekkari. Ja se arvoituksen ratkaisu. Niin, se on näkyvissä kyllä, mutta vaikea sitä lukijan on varmaksi tietää ennen kuin palapeli on saatu koottua.

Kalavelkoja

2011-12-29T08:50:00.000+02:00

John Harveyn dekkari Kalavelkoja (Otava, 2004; ISBN 9511194607) on ensimmäinen Resnick-dekkari johon tartuin. Vaikka tarina on oikeastaan aika kliseinen - pankkiryöstöjä, väkivaltarikollinen, menneisyyden haamut - niin Harvey onnistuu kuin onnistuukin luomaan omaperäisen tunnelman.

Resnick-dekkareiden päähenkilö on työssään vähän väsähtänyt etsivä, joka kuitenkin pikku hiljaa löytää avaimet tapahtumien ytimeen. Samalla Resnick kelailee menneitä vuosia, puolalaista sukuhistoriaansa ja valintoja joita ei voi jälkikäteen muuttaa.

Jonkin verran turhilta tuntuivat eräät kirjan loppupuolen äkkinäiset käänteet, jotka jäivät myös hiukan tyhjän päälle psykologisessa uskottavuudessa, mutta tästä huolimatta teos tuli luettua loppuun asti.

Kelpo dekkari, taattua brittilaatua, vaikkei kaikkein omaperäisintä.

Steve Jobs

2011-12-28T12:41:00.001+02:00

Tämä elämänkerta sai mietteliääksi, toi esille ristiriitaisen ihmisen monien saavutusten ja epäonnistumisten keskellä: Walter Isaacsonin kirja Steve Jobs (Otava, 2011; suom. Jyri Raivio; ISBN 978-951-1-25645-8). Ja mikä parasta, Isaacson keskittyy ihmisiin eikä niinkään tekniikkaan, joka toki on taustalla myös.

Olen Jobsista kirjoittanut täällä Valopolussa aiemmin, ja vaikka en olekaan erityinen Apple-fani (iPhone ja iPad eivät juurikaan kiehdo), olen kyllä seurannut vuosikymmenten ajan Applen tarinaa.

Lainataan ensin kirjan esittelyä: "Steve Jobs perusti yrityksen, jossa luovan mielikuvituksen ja insinööritaitojen yhdistelmänä syntyi ennennäkemätön menestystarina. Huimat ideat muuntuivat tuotteiksi, jotka mullistivat useita teollisuudenaloja tietokone- ja musiikkiteollisuudesta matkapuhelimiin ja digitaaliseen kustantamiseen. Jobsin innovaatiot vaikuttavat ihmisten elämään kaikkialla maailmassa."

Apple-yhtiö on tietysti se mistä Jobs ennen kaikkea tunnetaan, ja se syy miksi hänen elämänkertansa ihmisiä kiinnostaa. Mutta kirjan luettuaan on pakko todeta, että Jobsin elämä on oikeastaan kiehtovampi kuin Apple yhtiönä, ja vaikka Apple ei olisi menestynyt niin kuin menestyi, Jobsin elämästä olisi kyllä löytynyt aineksia elämänkertaan.

Mutta menestys ja Jobsin särmikäs ja ristiriitainen persoona, ne ovat ne ainekset josta tämä kirja ammentaa ja joka tekee tästä laajalti ihmisiä kiinnostavan teoksen.

Lainaan vielä kirjan esittelyä: "Elämäkerta perustuu kahden vuoden aikana tehtyihin kymmeniin Jobsin haastatteluihin, sekä perheenjäsenten, ystävien, vihamiesten, kilpailijoiden ja kollegoiden haastatteluihin. Jobs ei asettanut Isaacsonille minkäänlaisia vaatimuksia kirjan sisällön suhteen. Lisäksi hän rohkaisi tuntemiaan ihmisiä puhumaan avoimesti ja rehellisesti."

Kuten kirjan alussa todetaan, Jobs valitsi Isaacsonin elämänkerran kirjoittajaksi siksi, että tämä saa ihmiset puhumaan. Ja niin on todella saanut. Johtuen siitä että Jobs ei juuri silitellyt ihmisiä myötäkarvaan, Isaacson löysi kriittisiä puheenvuoroja roppakaupalla. Ja ehkä juuri tästä kovastakin kritiikistä johtuen kirja on niin tavattoman kiehtova. Jobsia ei säästellä, kuten hän ei myöskään säästellyt näkemystensä esittämisessä.

Mieleen nousee toinen elämänkerta, John Simonin Koneen ruhtinas – Pekka Herlinin elämä, jossa on yhtä lailla kriittisesti paneuduttu kohteensa elämään. Se että Jobs salli näin kriittisen otteen elämänkertansa kirjoittajalta on kyllä kunnioitettavaa.

On mielenkiintoista, miten sinänsä sattumanvaraiset asiat vaikuttivat tietotekniikan tulevaisuuteen niin merkittävästi, esimerkiksi se että Jobs osallistui Reedsin yliopistossa kalligrafiaopetukseen. Tämä tausta nousi esille kuin Macintosh-tietokonetta suunniteltiin: "Koska Mac oli bittikarttapohjainen laite, sitä varten pystyttiin suunnittelemaan loputon määrä kirjasinlajeja eli fontteja, eleganteista omituisiin, ja välittämään ne pikseli pikseliltä näytölle."

Ja tästä syntyi uusi lähestymistapa julkaisutoimintaan, siitä huolimatta että Jobsin kollegat eivät oikein asiaa arvostaneet: "Macintoshin fonttien hieno valikoima yhdessä lasertulostuksen ja erinomaiste grafiikkaominaisuuksien kanssa auttoi synnyttämään tietokonetaiton ja sen avulla aivan uudenlaiset julkaisutoiminnan. Ne taas toivat rutosti rahaa Applen viivan alle eli tulosriville."

Samalla myös tavalliset ihmiset pääsivät hyötymään typografiasta ja sivuntaitosta, tekemään sellaista joka aikaisemmin oli varattu "harmaahapsisille toimittajille ja muille painomusteen tahrimille reppanoille".

Tässä yhteydessä lienee syytä kiittää kirjan suomennosta, joka on pääosin hyvällä tasolla, muutamista kankeista lauserakenteista huolimatta. Kirjan alussa kuitenkin puhutaan silikonista, kun pitäisi puhua piistä, viitaten puolijohdepohjaisen teollisuuden syntyyn Piilaaksossa (Silicon Valley), tyyliin "[Shockley] hylkäsi silikoniprojektinsa" (kirjan sivu 26). Lisäksi paikka paikoin on puutteita oikoluvussa, esimerkiksi välilyöntejä tai ylimääräisiä numeroita keskellä sanoja.

Musiikilla on ollut Jobsille suuri merkitys, ja kaksi nousee ylitse muiden: Beatles ja Dylan. Näihin palataan uudestaan ja uudestaan, muun muassa iTunes-musiikkikaupan yhteydessä, kun Jobs halusi suosikkinsa mukaan valikoimaan. Mutta tämä oli erityisesti Beatlesin osalta äärimmäisen vaikeaa, johtuen levy-yhtiöiden epäluulosta digitaalista musiikkikauppaa kohtaan.

Kirjan lopussa Isaacson esittää luettelon Jobsin saavutuksista, joita kyllä kelpaa ihailla: Apple II, Macintosh, Pixarin menestyselokuvat (Toy Story jne.), Apple-myymälät, iPod, iTunes Store, iPhone, App Store, iPad, iCloud - ja myös itse Apple-yhtiö ja sen työskentelykulttuuri.

Dramaattisia vaiheita riittää, joista merkittävin lienee Jobsin savustaminen ulos Applelta ja paluu sen jälkeen, kun Apple ajautui ongelmiin ja rämpi pohjamudissa. Yhtiön kyky keskittyä olennaiseen oli kadonnut: "Tuotevalikoiman läpikäynti paljasti myös, kuinka pahasti Apple oli kadottanut fokusointikykynsä. Yhtiö jauhoi ulos useita versioita jokaisesta tuotteestaan pelkästään byrokraattiset jatkuvuuden vuoksi ja tyydyttääkseen jälleenmyyjiensä päähänpistoja."

Jobs palasi Applelle vuonna 1997, ja siitä alkoi lähes uskomaton menestystarina. Alku ei kuitenkaan ollut helppo, kun toimintoja ja tuotevalikoimaa piti karsia kovalla kädellä. Mutta Jobs jos kuka pystyi tähän. Yhtiö oli 90 päivän päässä konkurssista, Jobs muisteli, mutta hän käänsi yhtiön voitolliseksi syyskuun 1997 ja tammikuun 1998 välillä.

Kirjassa on paljon jälkiviisautta, muun muassa siitä miten iPod ja iPad alunperin otettiin vastaan. Kumpaakaan ei aluksi oikein ymmärretty, mutta kun ihmiset pääsivät niitä käyttämään ja itse kokemaan niiden hienouden, tuotteet vietiin käsistä. Erityisesti iPod oli keskeinen tuote, se muutti käsityksen Applesta ja teki siitä digitaalisen elämäntavan ikonin.

Jobs oli kannanotoissaan tavattoman kärjekäs, asiat olivat hänen mielestään joko loistavia tai "täyttä paskaa". Monta kertaa hän myös pyörsi alkuperäisen kantansa, esimerkkinä se että iPod ja iTunes saatiin toimimaan myös Windowsissa, mitä Jobs aluksi vastusti kiivaasti. Ja usein Jobs otti muiden esittämät ideat ja piti niitä ominaan. Tämä risoi kollegoita, mutta toisaalta nämä arvostivat sitä että kun Jobs kerran otti jonkin idean omakseen, ei häntä pysäyttänyt mikään asian toteuttamisessa.

Kiehtovaa oli lukea myös Jobsin tinkimättömyydestä tuotteiden suhteen. Muun muassa iPhonen suunnittelu pistettiin uusiksi viime metreillä, kun Jobs ei ollut siihen tyytyväinen. Samoin oli Apple-myymälöiden suunnittelun suhteen. Jobs ei suostunut siihen, että huonosti toimivia tuotteita päästettiin markkinoille. Toki aika ajoin Apple mokasi, kuten esimerkiksi iPhone 4:n antennin kanssa, mutta yhtiö otti opikseen.

Isaacsonin kirjasta voisi kirjoittaa loputtomiin. Se mikä itseäni ehkä eniten kiehtoi, ja josta on vaikeinta kirjoittaa kirja-arviossa, on Jobsin perhetausta ja sen vaikutukset hänen persoonaansa. Mitä ilmeisemmin adoptio ja sen mukanaan tuoma hylkäämisen tunne vaikuttivat Jobsiin, mutta toisaalta hän piti itseään erityislaatuisena ihmisenä, "valittuna", ja ajoi oman näkemyksensä läpi käyttäen huomattavaa kykyään vaikuttaa toisiin ihmisiin.

Mikään helppo ihminen hän ei ollut, mutta ehkä Jobsin saavutuksiin vaaditaan Jobsin kaltainen persoona. Melkoisen perinnön hän maailmaan jätti, meille kaikille.

Zen ja onnellisuuden taito

2011-12-27T08:57:00.001+02:00

Chris Prentissin kirja Zen ja onnellisuuden taito (Basam Books, 2006) sai päivittelemään. Kevyehkö kirja, niin sivumäärältään kuin sisällöltään, vaikka sivuaakin tärkeitä asioita: onnellisuutta ja asennetta elämään.

Tuntuu siltä, että zen-sanaa käytetään myymään milloin mitäkin, niin elämäntapaohjeita, kuten tässä kirjasssa, kuin vaikkapa esitystaitoa. Ja sitten on enemmän alkuperäistä merkitystä olevat asiat, kuten japanilaiset puutarhat, tai vaikkapa zenin yhteys luovuuteen.

Sanotaan nyt kuitenkin, että tämän kirjan sijaan suosittelen tutustumista vaikkapa slow-teemaan, tai miksei yhtä lailla flow-ilmiöön.

Mikä tässä kirjassa on hyvää, on keskittyminen perusasiaan, siis tähän: "Käyttäytyminen kuin se, mitä sinulle tapahtuu, olisi parasta mitä sinulle voi tapahtua + uudet seuraukset = onnellisuus."

Siis, sen sijaan että voivottelisi epäonnea, pitää ajatella jokaisesta esiin tulevasta asiasta ikään kuin se olisi parasta mitä maailmankaikkeudella on minulle tarjota. Ja kun käyttäytyy tämän mukaisesti, asiat menevät raiteilleen.

Yltiöoptimistista? Tyhjäpäistä? No, se on kuitenkin pakko myöntää, että todellisuus muodostuu siitä mitä itse ajattelemme asioista, ja pienelläkin näkökulman muutoksella voi olla dramaattisia vaikutuksia.

Toinen juttu sitten on se, missä määrin tämä johtaa onnellisuuteen. Ja onko onnellisuus ylipäänsä tavoittelemisen arvoinen asia. (Vrt. flow-ilmiö, jossa itse tekeminen on kaiken avain, ei se onko onnellinen vai ei.) Jotkut tutkijat ovat käsittääkseni jopa esittäneet, että onnellisuus on vahvasti geeneihin sidottu asia: toisilla meistä on valoisampi olo kuin toisilla.

Mutta: mikä kirjassa sitten mättää, on amerikkalainen menestysusko puettuna zen-kaapuun, ja toisaalta se että kirjoittaja mainostaa huumevieroitusklinikkaansa ym. sen sellaista kirjassa, niin että nolottaa. No, kyllä hän varmasti asiaansa uskoo, mutta minusta tämä kirja ei toimi.

Ja tämä siitä huolimatta, että kirjan perusajatuksissa on järkeä, kunhan muistaa että onnellisuus ei ole sinänsä kovinkaan tavoittelemisen arvoinen asia. Flow, siinä sen sijaan on mieltä.

Aloittamisen taito

2011-12-26T18:50:00.000+02:00

Tässäpä kirjaidea: kirja joka kertoo kirjojen aloituksista. Semmoinen teos on Kaisa Neimalan ja Jarmo Papinniemen Aloittamisen taito (Avain, 2011). Kirja on loppujen lopuksi aika hieno, vaikka kauan kesti ennen kuin sen avasin.

Teoksen hienous johtuu siitä, että kirjasta löytyvät 400 aloitusta ovat niin hyviä - ja kaikki mainitut kirjat ovat aivan erinomaisia lukukokemuksia. Kyse on siis aloitusten lisäksi erinomaisista kirjavinkeistä.

Miten se nyt menikään: "Niin kuin hyvin tiedetään, on Jumala kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaukaa viisas..."

Eli löytämisen riemua: tuttuja, uppo-outoja, ajatuksia herättäviä aloituksia ja niiden analyysiä.

Vuoden luontokuvat 2011 - Suomen luonnon vuodenkierto

2011-12-26T11:03:00.000+02:00

Taas se on täällä, valokuvauskilpailun sato: Vuoden luontokuvat 2011 - Suomen luonnon vuodenkierto (Suomen Luonnonvalokuvaajat ry / WSOY, 2011; ISBN 978-951-0-38211-0). Jos on aiemmin näitä kirjoja lukenut ja katsellut, tietää mitä odottaa. Oikeastaan mikään ei hirveästi muutu vuodesta toiseen: värikylläisiä kuvia, harvinaisia kohteita, parhaiden reseptien mukaan sommiteltuina.

Mutta vaikka tämän kirjan ihan kiinnostuksella läpi selasinkin, en siitä jaksanut innostua, en edes teema-artikkeleista, jotka tuntuivat jotenkin puhdittomilta, päälleliimatuilta.

Kirjassa on kyllä muutama valokuva, joista kovasti tykkäsin, tosin ei sarjoissaan ykköspalkintoja voittaneiden joukossa. Teknistä näppäryyttä löytyy, mutta muusta en tiedä.

Parhaiten minua puhutteli Mika Honkalinnan "Ruskalumi", joka oli saanut kunniamaininnan. Tässä oli jotain sellaista spontaania luontokokemusta jota arvostan. Ja teollisen tuntuista luontokuvien tehtailua, sitä kovasti vierastan.

Mutta komea kirjahan tämä on, hyvin painettu hyvälle paperille, ei siinä mitään. No, valokuvakisat ovat oma asiansa. Sitten on kaikki se muu valokuvaus, se joka ei palkintoja voita mutta ehkä jonkin hitusen todellisesta maailmasta kiteyttää.

Lehtiä syksyn arkistosta: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja

2011-12-25T15:43:00.006+02:00

Bo Carpelanin viimeinen romaani: Lehtiä syksyn arkistosta: Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (Otava, 2011; suom. Caj Westerberg). Kirjan nimiölehdelle oli kirjastossa leimattu "Lahja/Gåva", ja sitä tämä kirja tosiaan on: eletyn elämän paino on läsnä, mutta myös on läsnä ihmisenä olemisen tavaton keveys, näissä hetkissä jotka milloin tahansa voidaan ottaa pois.

Kirja kertoo Tomasista, joka elelee vanhuksen elämäänsä, ja tapaa välillä äitiään, joka on vielä paljon vanhempi, ja pohtii elettyä, sitä mitä vielä on jäljellä.

On ollut työura, on tullut kirjoitettua, otettua valokuvia - mitä se kaikki on merkinnyt: "Onko taiteen tekemisen sisin tanssia, rytmiä, musiikkia? Vanha mies tekee minkä pystyy, tanssii pirun huonosti. Päästä varpaisiin hän tuntee väristyksen, mutta ahteri ei liiku. Se siitä. Toisinaan olemassaolo on omiaan panemaan pisteen enimmälle."

Välillä terveys rakoilee, on käytävä sairaalassa: "Kaikki noudattaa ylilääkärin tahtoa. Käytävät hänen isossa sairaalassaan ja hänen päässään ovat viivasuoria."

Tomas ei oikein piittaa tästä ajasta, joka vilisee "tutkijoita" ja "asiantuntijoita", puhumattakaan nuorista kirjanoppineista jotka valtaavat itselleen tittelin filosofi: "Vapaan arkisen ajattelun harharetket ovat askare, johon ei liity arvosanoja eikä pisteitä, mutta suurta iloa, se on eräänlaista myöhäsyntyistä mielikuvituksen kasvattamista ja voitaisiin hyvin liittää koulujen opetusohjelmaan."

Tomas ja kirjan vuodenaika, syksy, tuntuvat kuvastavan toinen toistaan: "Syksy on minun vuodenaikani. Se saapui varhain, viipyy pitkään, melkein kokonaisen elämän iän, kunnes se jonain aamuna luovuttaa ja katsoo suoraan valoon."

Kuulas, kirkas, on tämän kirjan teksti, vaikka kirjoittajan paletista ei puutu mustia sävyjä, ei puutu teräviä kulmia. Hienoa on tämmöistä hiljaista, syvää tekstiä yrittää ymmärtää.

Entä tähtein täällä puolen?

2011-12-24T17:00:00.001+02:00

Juhani Suomi tölväisee monen montaa suomalaista poliitikkoa kirjassaan Entä tähtein täällä puolen? (Siltala, 2011; ISBN 9789522340856). Mutta toisaalta kirja on herkkä ja hienotunteinen, ja kertoo vaikeista hetkistä elämän varrella, lapsuudesta aikuisuuteen. Mitä tästä pitäisi ajatella?

No, ainakin on syytä nauttia Suomen kyvystä käyttää kieltä. Nämä sanat vain osuvat toisiinsa kuin olisivat aina olleet näin. Selkeää, iskevää kerrontaa, mutta toisaalta myös sopivalla tavalla jutustelevaa, polveilevaakin paikka paikoin.

Kirjan luvut lähtevät liikkeelle jostain nurkasta, esimerkiksi jouluaatosta perheen parissa, yön hiljaisista hetkistä, ja siitä alkavat muistikuvat edetä, vyöryä, monenlaisiin suuntiin. Mutta aina tuntuu siltä, että ohjakset ovat kirjoittajalla hallussa, tarina etenee kohti sitä oivallusta, välähdystä menneestä tai nykyisestä, jota hakemassa ollaan.

Jännää kyllä, Suomi aikoinaan mietti laulajaksi ryhtymistä, mutta lopulta heittäytymiseen ei riittänyt rohkeutta ja äänen harjoittaminen jäi.

Presidentti Ahtisaaresta Suomella on käsitys, joka kohdettaan ei mairittele, ja ilmeisesti asiaan ollaan vielä palaamassa myöhemmin, sillä Suomi lupaa kertoa miten Nobelin rauhapalkinto oikein Ahtisaarelle järjestyikään.

Mutta rahan perässä juoksemisesta Suomi jo tässä kirjassa Ahtisaarta kurittaa: "[H]armiton ja leppoisa ulkokuori kätki taakseen vahvasti omanarvontuntoisen ja samalla laiskanpulskean egon, jonka suurin intohimo kohdistui omista taloudellisista eduista huolehtimiseen ja niiden maksimoimiseen."

Toinen yllätys oli Suomen innostus Lappiin - kovin kokeneelta eränkävijältä hän ei vaikuta, mutta Lappi selvästi kiehtoo, sinne tekee mieli.

Kiinnostava kirja, ja toivoa sopii että jatkoa piisaa: näitä on mukava lukea. Harvoin saa näin suorasta sanomisesta Suomessa nauttia.

Vorraaja

2011-12-24T08:34:00.000+02:00

Juhani Suomen kirja Vorraaja (Otava, 2010; ISBN 9789511238690) tarjosi hienon lukukokemuksen: kipeitä säröjä ja teräviä huomioita. Historiantutkija kertoo omasta ja perheensä elämästä, lämpimistä ja kipeistä muistoista.

Samalla Suomi valottaa aiempien kirjojensa taustoja ja erityisesti niihin kohdistuneen ankarankin kritiikin herättämiä tuntoja. Eikä sovi unohtaa värikkäistä kuvauksia ministeriöiden ja ulkopolitiikan maailmasta, jossa oli jos jonkinmoista toimijaa, osa sellaisia että kummastuttaa hämmästyttää heidän saavuttamansa asema.

Suomi mainitsee monia ihmisiä nimeltä, ja joihinkin hän kohdistaa hyvinkin kovaa arvostelua; takinkääntö on pienemmästä päästä kritiikkiä.

Ja saapa maan nykyinenkin johto melkoisen ripityksen, erityisesti ulkopolitiikka, jossa Suomi ei malta olla suomimatta Stubbia melkein olan takaa. Tulee melkein sääli, mutta toisaalta kyllä asetelma myös hykerryttää: kaiken kokenut konkari ripittää uutta tulokasta.

Ja kaiken tämän ohessa Suomi malttaa kertoa pienistä henkilökohtaisista asioista, lapsuudesta, vanhemmistaan, tyttärestään ja siitä millaista oli se elämä joka muokkasi kirjoittajasta sellaisen kuin hän on. Vorraaja - Suomen löytämä mainio murretermi - tarkoittaa murehtijaa, jollaisena hän itseään pitää.

Sivuhuomautuksena sanottakoon, etten koskaan Kainuussa päin vorraaja-sanaan ole törmännyt, mikä ei tarkoita etteikö sitä siellä jossain olisi käytetty. Tai ehkä sana on jotain muuta perua - esimerkiksi Urho Kekkoselta?

No, joka tapauksessa Vorraaja on hieno kirja, parhaita viime aikoina lukemiani, eikä se kovin murehtivainen ole, jonkinlainen optimismi kaiken keskeltä välittyy.

Hyvää joulua, Jeeves

2011-12-23T15:30:00.002+02:00

Kirja Hyvää joulua, Jeeves (Teos, 2011; suom. Kaisa Sivenius; ISBN 978-951-851-417-9) sisältää kolme P.G. Wodehousen tarinaa, joissa Bertie Wooster ja hänen palvelijansa Jeeves ajautuvat kommelluksesta toiseen. Tämä on kirjasarjan kolmas teos ja sisältää kertomukset Kevättä rinnassa, Jeeves, Eri reilua, Jeeves ja Hyvää joulua, Jeeves.

Tässä on mainittava pienestä kauneusvirheestä, sillä kirjan alussa olevassa sisällysluettelossa ovat näiden kertomusten sivunumerot aika lailla päin prinkkalaa - mikä kyllä tavallaan sopii kertomuksiin.

Tarinoiden päähenkilö Bertie Wooster pitää poikamiehen elämästä: juopottelusta, tupakoinnista ja tikanheitosta kerhollaan. Bertie on avuton ja katastrofialtis - hänen Agatha-tätinsä sanoo että Bertiella on helmikanan aivot. Mutta Bertie on kilti ja sympaattinen hahmo, brittiaristokratian tyyppiesimerkki, ja hän selviytyy palvelijansa Jeevesin avulla kommelluksista.

Wodehouse on melkoinen taituri kirjoittajana. Hän punoo tarinansa minä-muodossa Bertie kertomana, mikä tuottaa tiettyä haastetta tarinankerronnassa, kun Bertie ei ole mitenkään älyn jättiläinen ja useimmat tilanteet menevät häneltä ohi. (Lukijaa kyllä naurattaa.)

Wodehouse käyttää apunaan dialogia, puhelinkeskusteluja, sähkeitä, niin että tarina tuntuu hyvinkin modernisti kerrotulta. Toki kertomuksissa on myös ajan patinaa, siitä ajasta jolloin herrasväen taloissa oli palvelijoita ja etiketistä piti pitää kiinni kaikin keinoin.

Tarinat ovat komedioita, mutta samalla myös dekkareita, joiden ongelmanasettelu liittyy yleensä siihen, miten estää Bertietä joutumasta naimisiin ja muuttamaan elämäänsä vähemmän miellyttäväksi. Ja kerta kerran jälkeen Jeevesin neuvot auttavat ratkaisemaan pulman kaikkien kannalta onnellisesti.

Hieno lukukokemus tämä kirja. Täytyy hankkia käsiin kaksi aiempaakin nidettä ja palauttaa mieleen lisää parivaljakon seikkailuista.

Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy

2011-12-23T08:54:00.001+02:00

Kolmikko Simo Frangén, Pasi Heikura ja Jyrki Liikka on taas asialla, vuoden 2010-2011 teemoissa, kirjalla Alivaltiosihteeri - Joukossa virallisuus tiivistyy (Otava, 2011). Nämä kirjat ovat kuin Mitä-missä-milloin -teoksia, niistä käy ilmi mikä kunakin vuonna on ollut tärkeää.

Ja tämän kirjan teemoja ovat muun muassa valelääkärit, kattojen lumimassat, epäsosiaalinen media, muuttolaatikkokriittisyys, leväperäinen talous ja Wikileaks. Ja vinosta perspektiivistä nähtynä maailma näyttää tuoreelta ja ihmiset touhut virkistävän raikkailta.

Muuttolaatikkokriittisyyteen liittyen Alivaltiosihteeri kertoo isoäitien tilanteesta: "Yli 5000 suomalaista isoäitiä on hakenut turvapaikkaa Ruotsista. [...] Turvapaikan hakemisen syyksi isoäidit ilmoittavat sen, että heidät on Suomessa suljettu laitokseen ilman oikeudenkäyntiä."

Ja sitten oli vielä elintarvikealan lakonuhka, joka sai Alivaltiosihteerin aukaisemaan suunsa: "Kansalainen! Medburgeri! Tankkaa itseesi vararavintoa niin paljon, että pärjäät vaikka elintarvikelakko kestäisi puoli vuotta."

Kyllä kelpaa - kirja on hyvä, ja radiosta kuultuna vielä parempaa, jos mahdollsita.

Ihminen ja ympäristö

2011-12-22T11:52:00.000+02:00

Miten ihminen vaikuttaa ympäristöön ja miten ympäristö ihmiseen? Ja miten ihmisyhteisöjen pitäisi kantaa vastuuta ympäristöstä? Tästä kertoo teos Ihminen ja ympäristö (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-217-0).

Teoksen ovat toimittaneet Jari Niemelä, Eeva Furman, Antti Halkka, Eeva-Liisa Hallanaro ja Sanna Sorvari, ja kirjoittajina ovat alan parhaat suomalaiset asiantuntijat. (Omasta mielestäni, ottaen huomioon tutkimuksen tason Suomessa, voisi sanoa yksinkertaisesti "alan parhaat asiantuntijat".)

Kirjaa voi lähestyä monesta kulmasta, ja melkoisesti siinä onkin lähestyttävää, sillä se on iso, yli 450 sivua, kookkaassa formaatissa.

Mutta aloitetaan kuvituksesta: se on aivan ensiluokkaista. Kirjan kuvatoimitus on Juha Laaksosen käsialaa, ja täytyy kyllä kiitellä: tässä ei pröystäillä, jokainen kuva puolustaa paikkaansa, eikä kertaakaan tule mieleen että tässä voisi olla jokin parempi valinta kuvana.

Kirja on niin laaja, ja artikkelit niin perusteellisia, että päätin vain silmäillä kirjaa, ei yksinkertaisesti ole aikaa käydä tätä läpi.

Mutta sitten unohduin lukemaan artikkelia, ja luin sen kokonaan - kirjoittajana oli Ilkka Niiniluoto ja aiheena luonto onnen lähteenä. Ja heti perään tuli Markku Oksasen artikkeli "Onko luonnon itseisarvo perusta suojelulle?" Sitten luin ekosysteemipalveluista, ja siitä mikä uhkaa lajeja, siitä miten käy tropiikin metsien, ja niin edelleen.

Niin: jäin koukkuun. Oli luettava.

Melkoinen teos tämä on, ensiluokkainen kuvitus, asiantuntevia kirjoituksia, onnistunut taitto. Niin, pitäisikö vielä mainita että eipä tärkeämpää aihetta kirjalle juuri voisi olla?

The Information - A History, A Theory, A Flood

2011-12-21T15:14:00.002+02:00

James Gleick on kirjoittanut järkälemäisen kuvauksen informaation noususta modernin yhteiskunnan "elämänvirraksi": The Information - A History, A Theory, A Flood (Pantheon, 2011; ISBN 978-0375423727). Kirja on parasta tiedekirjallisuutta: yllättävä, ajatuksia herättävä, ja paneutuu sekä suuriin linjoihin että ihmisiin niiden takana. Ja sekin on hienoa, että länsimaiden lisäksi muiden kulttuurien keksinnöt nostetaan esiin.

Yllätyin muun muassa siitä, miten monta mutkaa tarvittiin ennen kuin meillä oli käytössämme nykyisen kaltainen sanakirja. Sanojen aakkostaminen, puhumattakaan sanakirjaan kuuluvien sanojen löytämisestä ja määrittelystä kun ei ole mikään itsestäänselvä asia. Mutta nykyään meillä on OED:n kaltaiset mammuttimaiset hakuteokset käytettävissä, jos tulee epäilyksiä siitä mitä jokin sana tarkoittaa.

Gleick kertoo babylonialaisten nuolenpääkirjoituksen (cuneiform) ratkaisemisesta, jossa lopulta matemaatikot löysivät avaimen: "It seemed like a task for mathematicians, anyway, and finally it was. They recognized geometric progressions, tables of powers, and even instructions for computing square roots and cube roots. [...] The babylonians computed linear equations, quadratic equations, and Pythagorean numbers long befor Pythagors. [...] Their mathematics seems to value computational power above all."

Vuonna 1972 Donald Knuth tutki babylonialaista tablettia ja huomasi, että se sisälsi algoritmin, ja kaiken huipuksi se päättyi toteamukseen "This is the procedure." Babylonialaisten algoritmeissa oli ohjeita, miten numerot sijoitetaan tiettyihin paikkoihin, miten numerosta otetaan kopioita, ja miten numero pidetään "muistissa". Aika lailla aikaansa edellä!

Kirjassa on monta, monta kiehtovaa tarinaa, esimerkiksi afrikkalaisista rummuista jotka välittivät viestejä nopeasti hyvin pitkiä matkoja. Käytetty koodaus sisälsi informaation virheenkorjauksen, tämäkin idea joka keksittiin uudelleen vasta paljon, paljon myöhemmin.

Mielenkiintoinen oli myös viittaus kiinalaisen Gongsun Longin kirjoituksiin. Long eli suunnilleen samoihin aikoihin Aristoteleen kanssa ja pohti sen kaltaisia kysymyksiä kuin "Voiko olla niin, että valkoinen hevonen ei ole hevonen?"

Äkkilukemalta tämä tuntuu omituiselta, mutta Long pohdiskeli kielen ja logiikan peruskysymyksiä, lähtien siitä että määritellään ensin väri "valkoinen" ja sitten muoto "hevonen". Mutta värin nimi ei ole sama asia kuin muodon nimi, joten valkoinen hevonen ei ole hevonen. Samoja asioita pohditaan aktiivisesti tänäänkin.

Charles Babbage ja Ada Lovelace saavat Gleickiltä minielämänkerrat, kuten hyvin sopii. Yhdessä tämä kaksikko keksi tietokoneen ja sen ohjelmoinnin perusperiaatteet. Jälleen kerran ennen aikaansa, sillä tietokone jäi rakentamatta senaikaisen tekniikan kehittymättömyyden vuoksi.

Mutta on kiehtovaa ajatella näin jälkeenpäin, miten Lady Lovelace kehitteli algoritmisia ideoitaan hypoteettista, mahdollisesti rakennettavaa tietokonetta varten, ohjelmoiden sitä.

Gleickin kirja on tupaten täynnä edellisen kaltaisia hienoja virstanpylväitä siitä miten informaation käsite keksittiin (tai syntyi) ja millaisia vaikutuksia sillä on elämäämme ollut. Ei mikään mitätön asia, eikä mitätön kirja.

Johtajakeskeisyydestä kohti johtajuutta

2011-12-20T18:26:00.000+02:00

Perttu Salovaaran väitöskirja haastoi, palkitsi, sai ajattelemaan: From leader-centricity toward leadership - a hermeneutic narrative approach (Tampere University Press, 2011; ISBN 978-951-44-8582-4).

Salovaara pohtii väitöskirjassaan suhdetta johtajan (yksittäisen henkilön) ja johtajuuden välillä. Tässä johtajuus viittaa yhteiseen jaettuun todellisuuteen, siis organisaatioon ja sen sosiaalisiin suhteisiin.

Johtaja ja johtajuus sekoitetaan usein keskenään, vaikka niin ei pitäisi tehdä: "The findings of the study imply that leadership is often restricted to leader-centric views, even if it is in practical terms a social task. […] To distinguish between the terms leader and leadership turns into the most important quality."

Salovaaran tutkimuskohteena on johtamiskoulutus. Hänen kehittämäänsä menetelmää (Fieldpath Method) voi käyttää akateemisen tutkimuksen lisäksi myös johtamiskoulutuksen arvioinnissa ja kehittämisessä.

Salovaara pyrkii tutkimuksellaan selvittämään miten asiat tapahtuvat käytännössä: "[T]he daily reality consists of micro-incidents, but if only the large-scale official achievements are acknowledged, there is often little understanding of how things were actually accomplished in practice."

Salovaara tiivistää johtajuuden ajatuksen näin: "Leadership is not a quality of an individual, but of an organization. Leadership is also not only a rational capacity, but involves the whole embodied experience of being human."

Mielenkiintoista on, että ulkoisilla tekijöillä on vähemmän vaikutusta ihmisiin kuin sosiaalisilla tekijöillä: "[T]he social factors - building cohesion in a team, taking responsibility, being measured and informal conversations - had more effect on the workers than external factors like lightning." Tähän liittyy myös se, että abstraktien ja yleisten prinsiippien sijasta johtajuus on olennaisesti uniikkia, kustakin tilanteesta ja yhteisestä tarkoituksesta lähtevää.

Tämä tuottaa haasteita johtajuuden tutkimukselle, koska mitään ei voi ottaa itsestäänselvyytenä: "In practice leadership always takes place in unique circumstances that never happened before or will happen again in exactly the same manner."

Nykypäivän johtajuuden haasteena on tilanteen ymmärtämiseksi käytettävissä olevan sisäistetyn informaation rajallisuus: "This, I would like to add, is often the nature of modern work: it prevents embodied experiences, which makes it harder to really understand, because understanding is not only a cognitive, rational task, but an embodied task."

Tästä nousee keskeinen haaste, ja mahdollisuus: miten saada itse kukin löytämään oman sisäistetyn ymmärryksen rajat, ja tämän jälkeen laajentamaan ymmärrystä niin että löydetään uusia tapoja toimia yhdessä, ja uusia ratkaisuja: "leadership is not about the nominated leader's actions but rather about the frames and culture within which interpretations (textual reading and authoring) take place. It is […] about framing actions into a certain kind of whole and learning about that whole; leadership, to be clear about it, is not equal to actions accomplished in a leader-role."

Tähän liittyen Salovaara korostaa tässä hetkessä tapahtuvaa oppimista vastakohtana aiemmin tapahtuneesta, siis historiasta, oppimiselle. Hän myös viittaa Otto Scharmerin "presencing"-käsitteeseen ("learning from the future as it emerges"). Kiehtovia ajatuksia, mutta näitä voisi mielellään kehitellä pidemmälle, ja konkreettisemmiksi.

Salovaara nostaa tutkimuksen keskiöön kolme käsitettä, joita hän kutsuu termillä core constructs ja jotka ovat incompleteness, embodiment ja artistic. Näistä itseäni kiinnosti erityisesti incompleteness, jolle hän esittää suomenkielisen vastineen: keskeneräisyys. Se että johtajuus perustuu keskeneräisyyteen, ja vieläpä että johtaja voi olla "heikko" mutta johtajuus silti erittäin vahvaa, sai mietteliääksi: "Leadership, I claim, is constructed out of a weak leader-position. […] Admitting that one is not very good in certain things and asking for help is not a trick for cheating people to action, but just a fact of life."

Väitöskirja sisältää, narratiivisesta tutkimusmenetelmästä johtuen, muistiin kirjattuja vuoropuheluita, joista löytyy kiehtovia keskustelun kulkuja. Eräästä repliikistä löytyi mainio johtajuuden määritelmä: "Yeah, yeah! And that is what our leadership is all about - about doing something for these things, caring for them! If we don't, who the hell does it then?"

Mutta miten johtaja sitten voi synnyttää johtajuutta: "In order to make leadership happen, that is, to allow others space to join in, to let their ideas flow into the work processes and to encourage their own thinking (sapere aude), the leader-role must not take control in creating realities. The leader role as such can be strong, maybe even stronger than ever, but with a very different meaning than before. The key skills are not commanding or showing direction, but allowing room for exploring and creating communities that make sense. This, I argue, requires internal strengths, not necessary the traditional external strength (showing off, taking the leader role in public, image of a great leader, being right). Weak leadership relies on the dialogue between people, and in dialogue it does not matter who is right, but to follow the common reasoning."

Salovaara toteaa, että tämä käsitys johtajuudesta voi suututtaa monia ihmisiä, ja että hän tahallaan käyttää käsitettä "heikko johtajuus", koska johtajuus edellyttää sitä että päästämme eroon johtajakeskeisistä ajatuksistamme, muuten emme pääse eteenpäin.

Yhteenveto: Erittäin kiinnostava väitöskirja, jossa keskeiset havainnot ja väitteet on selkeästi esitetty, ja myös vakuuttavalla tavalla käytännössä todennettu. Salovaara saa lukijan kyseenalaistamaan omia käsityksiään johtajista ja johtajuudesta, mikä jo sinällään on aivan erinomaista.

No Fear - johtaja kohtaa digicowboyt

2011-12-20T10:52:00.001+02:00

Pekka Viljakainen puhuu räväkästi johtamisesta ja johtajuudesta: No Fear - johtaja kohtaa digicowboyt (Docendo, 2011; ISBN 978-951-0-38155-7). Paikka paikoin kirja on aivan erinomainen, Viljakainen puhuu kokemuksesta ja sanoo miten asiat ovat. Mutta toisaalta kirja myös rönsyilee, eikä kokonaisuus pysy kasassa.

Kirjan takakannessa sanotaan näin: "Sosiaalisen median kasvatit odottavat johtajaltaan innostavuutta, vastuullisuutta ja avoimuutta. Johtaja joutuu ankarasti miettimään, mitä hyvää on johtamisen pitkässä perimässä ja miten tuoda nuorten toimintatavat ja välineet omaan toimintaansa."

Siis nuoresta sukupolvesta on kyse, siitä porukasta, "PlayStation-sukupolvesta" eli vuoden 1985 jälkeen syntyneistä, joka haluaa työelämältä jotain muuta kuin mihin on totuttu.

Mutta toisaalta kyse on meistä kaikista: "Myös asiantuntijaliiketoiminnan johtamisessa on pohjimmiltaan kyse siitä, miten hyvin saat erilaiset ihmiset innostumaan tekemästään asiasta ja myös toisistaan asiantuntijoina ja tiiminä. Tuota innostusta ei kukaan voi komentaa tapahtuvaksi. Tittelisi saattaa saada ihmisen kuuntelemaan sinua 2 minuuttia kauemmin, mutta mitään muuta se ei takaa."

Olennaiseen keskittyminen, sitä tarvitaan. "Toimivatko teidän yrityksenne sisäiset järjestelmät kuten iTunes", kysyi eräs rekrytoitava Viljakaiselta ja tarkoitti sitä, että organisaation käytössä olevien työkalujen täytyy olla jatkuvasti ajan tasalla, ja rutiinit pitää karsia minimiin.

Viljakainen tuo esille termin "helikopterointikyky", mikä ei tarkoita johtajan liitelyä korkealla sfääreissä: "Helikopterointikyvyn ydin on a) kyky nähdä kokonaisuus riittävän korkealta b) kyky laskeutua erittäin nopeasti maanpinnan tasalle mikäli jokin yksityiskohta, asiakastilanne tai taistelutilanne niin vaatii."

Ennen kaikkea tämä tarkoittaa aitoa perehtymistä asiakkaiden maailmaan: "[J]ohtajan varmin tae nukkua onnensa ohi on pysyä poissa etulinjan asiakaskeskusteluista. On täysin eri asia olla kaveri ja viettää aikaa asiakkaiden kanssa, kuin sitoa itsensä asiakkaan syvän muutoksen hahmottamiseen."

Viljakainen korostaa useaan otteeseen kykyä tuoda omat virheet esiin: "On näytettävä koko joukkueelle, että on suositeltavaa, ellei pakollista, tuoda oman persoonan ja toimintatapojen heikkoudet esiin. Kun ne ovat esillä, jäljelle jäävät vain vahvuudet ja ne ihmiset huomaavat muutenkin. Juuri tässä on sinun autenttisuutesi."

Ja samasta asiasta vielä: "Johtajan tehtävä on omalla esimerkillään saada työryhmä jatkuvaan, sykkivään ja täysin läpinäkyvään ideointiin ja ajatusten tuotteistamiseen. […] Mikään ei ilahduta kanssaihmisiä niin paljon kuin mahdollisuus korjata pomon virhe. On hienoa antaa ihmisille siihen mahdollisuus." Ja vielä: "Mikään kuin ei piristä päivää niin paljon kuin kertoa mokanneensa."

Tähän liittyen Viljakaisella on vielä mainio repliikki lukijalle: "Jos tämän luettuasi toteat ongelmasi olevan virheiden puute, kannattaa hakeutua lääkärin vastaanotolle. Arvostelukykysi on pahemman kerran heikentynyt tai et ole enää elossa."

Viljakainen tuo esille - kahteenkin kertaan - seuraavan huoneentaulun organisaation kulttuurin rakentamiseen:

Hire people who like people

PROMOTE people who like people

Don't hire people who don't like people

God knows, don't promote people who don't like people

Lisäksi Viljakainen sanoo, että termistä "human resources" pitäisi siirtyä käsitteeseen "human beings": "Digicowboyn johtajalla ei ole siis yhtään henkilöresurssia. On vain yksilöitä. Piste."

Yhteenveto: Pidin Viljakaisen kirjasta, vaikka paikka paikoin se raivostuttikin sekavuudellaan ja perustelemattomilla huomioillaan. Mutta kokonaisuus toimii, virheineenkin. Viljakainen puhuu johtajuudesta joka elää kiinni tässä ajassa.

Digikuvaus & seniori

2011-12-19T15:54:00.006+02:00

Miksihän tämän kirjan nimessä on sana seniori? Nimittäin Antti Kolin ja Matti Karhulan kirja Digikuvaus & seniori (Docendo, 2007) on erinomainen johdatus valokuvaukseen - minkä ikäiselle tahansa.

Ehkä kyse on siitä, että kirjoittajat malttavat puhua kuvien käyttötarkoituksesta, sommittelusta ja sen semmoisesta ennen kuin menevät tekniikan esittelyyn. Ja tekniikkaa esitellään konkreettisella tavalla, menemättä kaikkein monimutkaisimpiin yksityiskohtiin.

Aivan erinomainen on heti kirjan alussa oleva osuus "Digikuvaus on kaikkea", jossa puhutaan kolmenlaisesta tavasta ottaa valokuvia: albumikuvaus, sisustuskuvaus ja ilmaisukuvaus. Ei hassumpi jaottelu, pätee omalla kohdallani - tosin sisustuskuvausta en sen kummemmin ole harrastanut mutta ehkäpä siihenkin vielä ehdin perehtyä.

Kirjan ensimmäinen varsinainen luku "Kamera" on mukavan selkeä, vailla usein esitettyä tekniikkasoppaa. Ensin kerrotaan miten kameraa pidetään kädessä, ja sitten miten valokuva sommitellaan. Juuri näin!

Kirja on muutenkin harvinaisen hyvin organisoitu, ja sisällysluetteloa kannattaa käyttää hyväksi: "Ihmiset kuvattavina", "Muistoja matkoilta", "Luontokuvaus" - ja niin edelleen.

Ohjelmistoista kerrotaan ilmaisesta Picasasta ja Photoshop Elementsistä, joilla pääsee erinomaisesti alkuun. Ja ihan kirjan lopussa kerrotaan kuvien käytöstä, esimerkiksi kotitulostuksesta, albumikirjoista ja varmuuskopioinnista. Kaikki selkeällä tavalla, suoraan asiaan mennen.

Erinomainen teos - ja vaikka tekniikka kehittyy kehittymistään, tämä kirja on kestänyt aikaa, koska se keskittyy perusasioihin.

Valokuvauksen salaisuudet

2011-12-19T10:05:00.000+02:00

Joe McNallyn kirjalla ei ole mikään vaatimaton otsikko: Valokuvauksen salaisuudet (Readme.fi, 2008). Mutta onko kirja niin hyvä kuin otsikko?

No, monessa mielessä McNallyn kirja ainakin viihdyttää, sillä se kertoo kaikenlaisista kommelluksista mitä valokuvaajan uralle on sattunut, sekä siitä miten jokin haastava kuva saatiin aikaiseksi.

Mutta mikään valokuvauksen oppikirja tämä ei ole, vaan kokoelma lyhyitä anekdootteja, joiden tyyli ja taso vaihtelee aika lailla. Ja samalla tässä on kurkistus ammattikuvaajan maailmaan näinä aikoina, kun kilpailu keikoista on todella tiukkaa.

McNally on noussut alansa huipulle pitkälti omaperäisyyteensä ja tietyn huimapäisyytensä ansiosta: mikään hullu idea ei tunnu olevan liian hullu kokeiltavaksi. Mutta onko näistä "nikseistä" sitten hyötyä kenellekään muulle, sitä voi epäillä.

No, kyllä tämän kirjan parissa tunnin pari voi viettää. Ja osa jutuista on oikeasti hauskoja, ja muutama myös ihan hyödyllinen vaikka ei saman tyypistä myyvää valokuvaa haluaisikaan lähteä hakemaan.

Kuolema pöytälaatikossa

2011-12-18T15:47:00.003+02:00

Res Stoutin dekkarissa Kuolema pöytälaatikossa (WSOY, 1997) seikkailee jälleen kerran Nero Wolfe ja hänen apulaisensa Archie Goodwin. Ja tälläkään kertaa Wolfe ei asunnostaan minnekään lähde, vaan jalkatyö on Goodwinin ja muiden apulaisten hommia. Ja kirjassa tietenkin syödään hyvin ja puuhataan orkideoiden parissa.

Kuten yleensäkin näissä tarinoissa, Wolfe ei ole ollenkaan innoissaan työn teosta, mutta pakko on kun rahavarat alkavat olla vähissä. Asiakkaaksi saadaan omapäinen naisihminen, pommiräjähdyksessä kuolleen Peter J. Odellin vaimo.

Mitä oikein tapahtui? Odell oli mennyt kollegansa huoneeseen, missä hän avasi kirjoituspöydän laatikon, jonne joku oli asentanut pommin. Mutta kuka oli pommin asentaja, ja kenet oli tarkoitettu uhriksi?

Mukavan kiemuraisen tarinan Stout tästä punoo, ja vaikka tämä ei ehkä ole aivan kärkeä Wolfe-dekkareissa, ei tämä hassumpi siltikään ole. Mukavaa pähkäiltävää.

Kuolleista nousseet

2011-12-18T09:06:00.000+02:00

Olipa omaperäinen dekkari! Wolf Haasin Kuolleista nousseet (Otava, 2003; suom. Riitta Virkkunen) yllätti: keskittymiskyvyn puutteesta kärsivä ja saamaton ex-poliisi Simon Brenner ratkaisee kuin ratkaiseekin mysteerin, jossa ei näytä olevan mitään järkeä: pikkukaupungin hiihtohissistä löytyy kuoliaaksi jäätynyt aviopari, eikä johtolankoja ole.

Haas kirjoittaa hauskalla tyylillä, poukkoillen asiasta toiseen, mutta niin että lukija hykertelee. Ehkä tämä toimisi vielä paremmin saksan kielellä, jossa kielioppi tuntuu toimivan jo itsestään vähän nurinkurin, vaikkakin loogisesti.

Mielenkiintoinen aloitus sarjalle Brenner-dekkareita. Haas täytyy pitää mielessä!

Yömyrsky

2011-12-17T11:45:00.000+02:00

Johan Theorin on kirjoittanut erikoislaatuisen kirjan, josta ei osaa sanoa onko se dekkari, sukukronikka vai kummitustarina: Yömyrsky (Tammi, 2009; ISBN 978-951-31-4078-6). Kustantaja tiivistää kirjan fraasiin "mystisen jännittäviä hetkiä Öölannin saarella".

No, tämä mystisyys ja jännittävyys ei minua saanut tarttumaan kirjaan, vaan takakannen maininta siitä, että Ruotsin dekkariakatemia palkitsi Theorinin parhaasta esikoisesta 2007 ja parhaasta rikosromaanista 2008, tästä Yömyrsky-kirjasta.

Theorinin kerrontatapa tuntui monella tapaa tutulta, varsin arkiselta, jotenkin juuri sellaiselta kuin ruotsalaisen dekkarin kuvittelee tuntuvankin. Arkipäivää, jonka lävistää tuntematon jännite; ihmisiä, jotka ovat törmäyskurssilla.

Theorin maustaa tarinaansa kertomalla samaan aikaan nykyajasta ja menneestä, vuosikymmenten ja jopa vuosisadan takaisista asioista. Vähän tuntui siltä, että kummitustarina-aspekti on Theorinin keino lomittaa tarinan eri aikatasot, siis lähinnä kerrontakeino saada tarinan aikatasot tarttumaan yhteen lukijan päässä.

Mutta toisaalta moni hänen päähenkilönsä tuntuu olevan ikään kuin välitilassa, odottamassa että jotain tapahtuu, takanaan aiemman elämisen historia joka ihmisiä on vahvasti muovannut.

Kummitustarina-ainekset tuntuvat näin jälkikäteen päälle liimatuilta, mutta sinänsä ne kyllä kerrontaan istuvat, vaikkakaan eivät saumattomasti.

Ja loppujen lopuksi lukija jää miettimään: onko tässä kyse kummituksista ollenkaan, vai ihan vain tavallisista ihmisistä rikoksen tiellä?

Dekkarin lukijan kannalta on tietysti koko ajan myös mietittävä sitä, kuka syyllinen on, ja miten mystiset kokemukset liittyvät tarinaan. Yrittääkö kirjoittaja vain hämmentää lukijaansa, vai onko tarinassa jotain yliluonnollista pelissä?

Ei hassumpi kirja, mutta en tämän perusteella luultavasti jatka Theorinin lukemista.

Digikuvaus tutuksi - Kuvaa ja muokkaa digikuvia

2011-12-16T15:12:00.000+02:00

Kirja Digikuvaus tutuksi - Kuvaa ja muokkaa digikuvia (WSOY, 2006) on tekemällä tehty tietylle kohderyhmälle: nuoret ihmiset jotka käyttävät kameraa itsensä toteuttamiseen. Ja tietty tehdastuotannon fiilis tästä tulee, varsinkin kun kuvat ovat kuvapankkityylisiä, vähän mitäänsanomattomia.

Mutta ei Alan Buckingham kovin huonosti kirjaurakastaan suoriudu. Oikeastaan kirja toimii hyvin, vaikkakin asioiden nopea esitystahti tuntuu vähän rauhattomalta. Mutta mikä tässä on hyvää, että se keskittyy yleisiin periaatteisiin jotka kestävät varmasti aikaa: kameran käsittely, erilaiset kuvan aiheet, kuvien käsittely tietokoneella ja kuvien erilaiset käyttötarkoitukset.

Erityisen toimiva oli osuus, jossa havainnollisesti esitettiin tyypilliset kuvausvirheet: tärähdys, huono sommittelu, väärä valotus, tarkennus väärään kohtaan, kuvaaminen liian kaukaa kohteesta, latteat maisemakuvat kun etualalla ei ole mitään mikä osoittaisi skaalaa, ja niin edelleen. Oikein mainio esitys!

Ja vaikka kirjan ilmestymisestä on jo aikaa, ei kirja kovin pahasti ole vanhentunut, vaikka kameroita ja ohjelmistoja on tullut lisää ja kehitys on kehittynyt. Tämä on edelleen pätevä johdatus digikuvauksen maailmaan. Toinen juttu sitten on se, että markkinoilla on kymmeniä muitakin kirjoja samasta aiheesta.

Kymmenen vuosituhatta

2011-12-15T15:04:00.010+02:00

Eero Ojanen ja Olli Jalonen kertovat Suomen historian tavalla joka hakee vertaistaan: Kymmenen vuosituhatta (Atena, 2011, 2. painos). Ja todellakin kyseessä on 10 000 vuotta, alkaen 1900-luvulta ja päätyen 7900-luvulle eaa.

Kirja rakentuu sadasta kertomuksesta, yksi kullekin vuosisadalle, sekä tuhannen vuoden välein "hengähdystauoista", joissa pohditaan laajempia kuvioita, elämänkierron pysyvyyttä ja muuttuvaisuutta.

Kirjoittajat nostavat kirjoituksissaan oivallisesti esille sanojen muuttuneita merkityksiä, esimerkkinä "erämaa": "Mutta kun erämaa meille tarkoittaa jotain sivistyksestä kaukana olevaa aluetta, heille se oli nimenomaan ihmisen nautinnan tai kulttuurin piiriin otettua erotettua aluetta, vaikka se olikin erillään vakituisista asuinpaikoista. Siksi se oli aivan sananmukaisesti erämaata. Nyt maisemassa on nykyihmisen kakkosasuntoja, kesämökkejä. Silloin maisemassa oli myös kakkosasuntoja, erämökkejä, joihin tosin ei tultu lomailemaan vaan päinvastoin elantoa hankkimaan."

Tarina on miesten ja naisten tarina, ehkä jopa väkevämmin naisten: "Minun puuhistani elanto lähtee. Kalaa tulee aina ja pelto antaa sen minkä antaa. Mies sitten tuo metsästä jotain jos tuo, jos on sattunut saamaan, ja sitten hakee kyllä markkinoilta kauniita kankaita, mutta minä ne kauniimmiksi kirjon."

Kirjoittajat torppaavat ajatuksen informaatiotulvasta: "Jos ihminen on peruskyvyiltään pysynyt samana ja informaatio näyttää lisääntyneen, päätyy hyvin helposti ajatukseen, että informaation laadullinen käsittely on muuttunut. [...] [E]ntisajan ihminen on näennäisesti vähäisemmästä ja köyhemmästä ympäristöstä kyennyt saamaan irti jotain aivan muuta kuin nykyihminen siitä saa. [...] Silloin luonto itse oli kaikki se hälinä. Ilmeisesti luonto kaiken hyvin vakavan ja elintärkeän sisältönsä ohella oli myös ajanvietettä, huumoria, hömppää, viihdettä."

Kirja tarjoaa monenlaista oppia, muun muassa selviämisen taidosta: "Hitaus on asioista tärkeimpiä, sillä on pysytty hengissä. Aamuvarhaisen reuhtojat melskaavat kyllä, kun eläimen jäljille pääsevät ja jos jotain saavat, niin itseään suurina miehinä pitävät, mutta voi kuinka monesti he päästävät sen suuren saaliin hukkaan ja itsensä väsyksiin reuhtovat, niin etteivät lopulta mitään saa."

Tykkäsin tarinasta "Miten tietäjäksi joudutaan", joka kertoo siitä miten tietäjäksi voi tulla vain se joka ei sitä halua: "Siinähän kuljetkin kuin orpona, eksyksissä koko ajan kaikkein tutuimmilla poluilla etkä osaa suuntaasi valita vaan kahden polun haarassa aina yhtä lailla ymmälleen jäät. Se on hyvä merkki. Keneltäkään ei mitään opi, kun opit kaikilta ja itse et mihinkään pysty, mutta sen yhteisen tiedon, mikä kaikissa roikkuu, siitä voit sieltä täältä kappaleen saada ja silloin sinä olet se, joka tietää, minä. Alahan jo mennä siitä. Koeta nyt tietää jotain."

Nämä katkelmat, kertomukset, ihmiskohtalot, ne olivat paikoin kuin runoa, hienoa hiljaista kerrontaa. Ei isompaa melskettä, enemmänkin kuuntelua ja katselua historian sivusta, ja kuitenkin juuri historian keskeltä, sieltä missä tulevaisuus on aina kaukana ja nykyisyys vahvasti läsnä.

Mutta ei ihan kaikki kirjassa täyosumalta vaikuta. Ensinnäkin siellä täällä on kummallisia kirjoitusvirheitä, tuollaisia vajaan kymmenen peräkkäisen merkin rykelmiä, joissa ei ole päätä eikä häntää, ja usein niissä on paljon a-kirjainta ja piste. Olisiko niin, että toisen painoksen teksti on skannattu ensimmäisen painoksen fyysisestä kirjasta ja sitten käytetty tekstintunnistusohjelmaa joka ei ole tehnyt ihan täydellistä työtä?

Toinen juttu on sitten se, että kirjoittajien pyrkimys tulkita historia uudella tavalla, painottaen samana pysymistä ja häivyttäen muutosta ei ihan loppuun asti vakuuta. Mielenkiintoinen näkökulma historiaan tämä on, mutta hiukan mytologian rakentamisen makua tästä kuitenkin tulee. Yksi olennainen kysymys on se, missä määrin ihmisen ajattelu muuttui kirjoitustaidon keksimisen myötä, siis varsin hiljattain. Tähän kirjoittajat eivät isommin ota kantaa, koska asia on Suomen historiassa kovin tuore, mutta iso merkitys tällä silti on ollut.

Digikuvaaja - opi digikuvaus tänään

2011-12-14T15:33:00.000+02:00

Reima Flyktman on kirjoittanut esimerkillisen selkeän johdatuksen digikameroiden ja digikuvauksen maailmaan: Digikuvaaja - opi digikuvaus tänään (Readme.fi, 2011; ISBN 9789522204370). Kirja tarjoaa juuri sitä mitä lupaa: tärkeimmät asiat yksinkertaisesti ja konkreettisesti esitettynä ilman turhia teknisiä yksityiskohtia.

Kirja etenee loogisesti, alussa käydään läpi kameran valinta ja käyttöönotto, sitten kuvien siirto tietokoneelle ja erilaiset kuvien käyttötavat. Varmuuskopioinnista kerrotaan perusteellisesti, juuri niin kuin pitää aiheen tärkeyden huomioiden.

Kameran tekninen käyttö käydään selkeästi läpi, turhia kikkailematta, selkeillä esimerkkikuvilla ryhditettynä. Ohjeet sopivat yhtä lailla järjestelmäkameran kuin pokkarinkin käyttäjälle: kummankin erityispiirteet huomioidaan.

Pariin otteeseen olin sitä mieltä, että nyt kyllä on vedetty mutkia vähän suoraksi turhankin reippaasti, mutta Flyktman palautti lukijan reiteelle hetikohta ja sai tyytyväiseksi: näin asia menee.

Kuvankäsittelyä käydään läpi kohtalaisen perusteellisesti, rajallinen sivumäärä huomioiden, käyttäen ohjelmia Adobe Photoshop CS5 ja Photoshop Elements.

Kirja on jaettu 47 lyhyeen lukuun, ja 160 sivussa on roppakaupalla asiaa. Ihan helpolla tätä kaikkea ei pysty omaksumaan, mutta toisaalta kaikkea ei kerralla tarvitsekaan ymmärtää.

Toinen juttu on sitten se, että hyvien valokuvien ottaminen vaatii paljon muutakin kuin tekniikan ymmärtämistä - mutta se onkin sitten tosiaan ihan oma aihepiirinsä. Kyllä näillä resepteillä pääsee kameran käytössä alkuun.

Saman tekijän kirja Suuri digikuvauksen käsikirja on myös mukavanoloinen luettava, siinä on samanlaista perusteellista aiheen käsittelyä, mutta vaativampaan tarpeeseen.

Hyvinvointia ilman kasvua - Rajallisen planeetan taloustiede

2011-12-13T19:13:00.000+02:00

Tim Jacksonin kirja Hyvinvointia ilman kasvua - Rajallisen planeetan taloustiede (HS kirjat, 2011) on - takakannen tekstinpätkän mukaan - "Yksi vuoden parhaista kirjoista". Olen samaa mieltä: tämä teos, jos yleensä mikään, on sivistävää luettavaa.

Kirja pohtii seuraavaa kysymystä: kuinka pystymme sopeuttamaan hyvän elämän tavoitteemme planeettamme rajallisiin resursseihin?

Rajallisista resursseista johtuen Jackson kyseenalaistaa kasvun: "[A]jatus jatkuvasti kasvavasta taloudesta on kauhistus ympäristötieteilijälle. Fysiikassa yksikään rajallisen järjestelmän alajärjestelmä ei voi kasvaa rajattomasti. Ekonomistien on pystyttävä vastaamaan kysymykseen, kuinka jatkuvasti kasvava talousjärjestelmä voi mahtua äärelliseen ekologiseen järjestelmään."

Mutta jotta asiaa voi lähteä pohtimaan, on ensin määriteltävä, mitä tarkoittaa hyvinvointi. Jackson viittaa Amartya Seniin (taloustieteen Nobel 1998), joka esitti kolme hyvinvoinnin käsitettä: ylenpalttisuus (opulence), hyödyllisyys (utility) ja kyky menestyä eli kukoistaa (capabilities for flourishing). Yksikään näistä käsitteistä ei ole ongelmaton, mutta ne kaikki valottavat hyvinvoinnin merkitystä.

Näiden käsitteiden kautta nousee esille paradoksi siitä, miksi tavara ja muu materiaalinen kuluttaminen on meille niin tärkeää, vaikka perustarpeemme on tyydytetty jo kauan sitten.

Vastaus tähän kysymykseen on karmaiseva: "Kulutustavarat tarjoavat symbolisen kielen, jonka avulla me viestimme jatkuvasti toistemme kanssa, emmekä vain tavarasta sinänsä, vaan myös todella tärkeistä asioista, kuten perheestä, ystävyyssuhteista, yhteenkuuluvuudesta, yhteisöstämme, identiteetistämme, yhteiskunnallisesta asemastamme ja jopa elämän tarkoituksesta."

Ja hyvinvointimme riippuu näistä asioista, sillä sosiaalisen elämän todellisuus riippuu vuoropuhelusta - jota "käydään materiaalisen tavarataivaan kielellä".

Teemaan liittyy häpeän merkitys sosiaalisessa elämässä, siis se ettei voi esiintyä ihmisten ilmoilla ilman ajantasaista sosiaalisen vuorovaikutuksen rekvisiittaa, entistä kalliimpia tavaroita ja palveluja. Tässä on varustelukierre, jolla ei ikinä ole loppua: "samat absoluuttliset toimintavalmiudet saattavat näin edellyttää suurempia tuloja ja omaisuutta".

Tästä asiasta voisi esittää havainnollistavan esimerkin Suomesta. Kuinka moni hyvin toimeentuleva suomalainen olisi valmis menemään lenkille ja lähikauppaan pari vuosikymmentä vanhassa kahisevassa, kauhtuneessa ja muutenkin hiukan kulahtaneessa tuulipuvussa - vaikka kyseinen tuulipuku täyttäisi erinomaisen hyvin minimiedellytykset ulkoilmassa tarkenemiseen.

Siispä ei kun kauppaan uusinta tekstiiliä ostamaan...

Entä sitten väite, että teknologian kehitys auttaa ratkaisemaan ongelmia: "Mistään ei ole saatu todisteita siitä, että tuotannon tehokkuus voi - jatkuvalla syötöllä - kehittyä tuotannon määrää nopeammin. Ja juuri niin sen on pakko tehdä, mikäli kasvun halutaan olevan kestävällä pohjalla."

Jacksonilla on mainio huomio toimialasta "henkilökohtaiset ja sosiaalipalvelut", joka on työvoimaintensiivinen mutta jossa ei ole ollut mahdollista päästä toiminnan rationalisointiin juuri tästä johtuen: "Tässä meillä on sektori [...] joka voisi tarjota mielekästä työtä, antaa ihmisille mahdollisuuksia kukoistaa, vaikuttaa myönteisellä tavalla yhteisöjen kehittymiseen ja jolla olisi hyvät mahdollisuudet toimia luonnovaroja säästävällä tavalla. Silti sitä panetellaan arvottomaksi, koska se tarjoaa ihmisille oikeasti töitä."

Siis: kasvun ideologia on johtanut dilemmaan, jossa hyvinvointia parantava toiminta ajetaan alas vain siksi että se ei sovi käytettyihin kasvun ja tehokkuuden mittareihin!

Entä miten hyvinvointia voidaan kaikkein tehokkaimmin parantaa? Edistämällä tasa-arvoa: "Koko yhteiskunta kärsii eriarvoisuuden haitoista." Ja keskeinen tekijä tasa-arvon toteutumisessa on palkkarakenne, se että siirrytään pois statuskilpailusta ja edistetään ihmisten yhteistyötä.

Kepin lisäksi tarvitaan myös porkkanaa: "[I]hmisille on ehdottomasti tarjottava uskottavia vaihtoehtoja kulutuskeskeiselle elämänmenolle. Muutos onnistuu, jos ihmisille tarjotaan mahdollisuuksia kukoistaa vähemmän materialistisilla tavoilla."

Yhteenveto: Hieno kirja, vuoden parhaita ellei paras lukukokemus.

Kuurupiilo

2011-12-12T15:22:00.002+02:00

Ian Rankinin dekkari Kuurupiilo (Gummerus, 2002; suom. Heikki Salojärvi) vie komisarioksi ylenneen John Rebusin narkkarinuorukaisen murhan pariin. Vai onko rikosta edes tapahtunut? Ja kuka siitä välittää?

Tämä on toinen lukemani Rankinin dekkari. Aloitin lukemisen Mustasta kirjasta. Omaperäinen kertoja Rankin on, ja Rebus on hahmona erikoinen yhdistelmä tavallista tallaajaa ja anarkistista toisinajattelijaa.

Harhapoluille Rebus joutuu tavan takaa, ehkä vähän Morse-dekkareiden tyyliin, mutta Rankin ei harrasta samanlaista ironiaa kuin Colin Dexter; vähän enemmän tosissaan Rankin kirjoittaa. Mutta hyvin, ja uskottavasti Rankin kirjoittaa.

Edinburgh tuntuu hengittävän näillä sivuilla, kaikessa kolhossa kauneudessaan. Toki Rankinin Edinburgh on kirjallinen fiktio, mutta hienosti Rankin poliisien ja rikollisten kansoittaman kaupungin rakentaa.

Tämän kirjan perusteella voisi päätellä, että jatkan Rankinin dekkarien lukemista.

Karhujen maa

2011-12-11T19:19:00.000+02:00

Martti Väisäsen kokoelma Karhujen maa (Myllylahti, 2010; ISBN 978-952-202-213-4) sisältää monen monta perinteisen tyylistä eränovellia. Näissä kerrotaan elämästä Kainuun maaseudulla, jossa metsästys ja kalastus oli erottamaton osa elämänmenoa.

Kirjan takakansi kuvaa sisältöä näin: "Kirjan sivuilla palataan muistoissa sotien jälkeiseen aikaan, jolloin kastejuhlaan ei tilattu kakkua leipomosta, vaan vanhin veli laitettiin hankkimaan papille metsästä lintupaistia."

Monen moista sattumusta on kirjoittajalle osunut kohdalle. Jossain kohden - kun metsästäjällä on repussa useampi jänis ja vielä iso metso - tulee mieleen Tieran erätarinoiden kuvaukset siitä, miten riistaa saatiin "heinähäkillisen verran"; mutta kyllähän pitkään metsästysuraan kaikenlaista sattuu, onnistumisia - ja myös tilanteita joissa metsästäjä jää toiseksi.

Karhujen maassa kun liikutaan, aika monessa tarinassa kierretään karhua. Menneen perinteen kuvausta tässä on parhaimmillaan: näin se ennen oli.

Ei ollenkaan hassumpi kokoelma; joissain tarinoissa ehkä ajatus lukijalla välillä vähän katkeaa, mutta hyvin Väisänen lukijan taas reissuun mukaan poimii.

Urpo ja Turpo avaruudessa

2011-12-11T13:22:00.000+02:00

Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty vievät nallekaksikon tutkimaan avaruuden ihmeitä kirjassa Urpo ja Turpo avaruudessa (Tammi, 2011; ISBN 978-951-31-5860-6). Vanhin tytär piti kirjaa tosi kivana, keskimmäisen mielestä se taas oli tylsä. Ja itse nautin siitä kovasti.

Tämä kirja liikkuu samoissa teemoissa kuin Tatun ja Patun avaruusseikkailu, josta kirjoitin aiemmin. Mutta siinä missä Tatu ja Patu eivät juuri piitanneet suuruusluokista tai muista tieteellisistä tosiasioista, Urpo ja Turpo lukevat avaruuskirjaa ja pohtivat sellaisia kysymyksiä kuin mistä kaikki sai alkunsa ja mitä suhteellisuusteoria on. Ja kaikkea tätä värittää lempeä huumori, joka saa hymyn naamalle.

Urpo on se, joka innostuu avaruudesta, ja vaikka Turpo ei ensin usko siihen että maa on pyöreä, niin vahingossa lattialle pudonnut kukkaruukku saa uskomaan painovoimaan: lattia veti kukkaruukun luokseen.

Niin, entä kysymys siitä mistä kaikki sai alkunsa. Näin se menee:

- Mistä kaikki on saanut alkunsa, Urpo mietti.

- Minut ainakin ompeli joku mustatukkainen nainen, Turpo sanoi.

- Mutta se ihan ensimmäinen karhu? Urpo sanoi. - Mistä se tuli?

- Kai senkin joku ompeli, Turpo sanoi.

- Mutta mistä se tiesi ommella juuri karhun? Urpo ihmetteli.

Tässä kirjassa tarina kulkee tekstin kautta, ja kuvitus tukee sitä hyvin, mutta ei ole pääosassa. Tosin kyllä kuvituskin onnistuu, omine oivalluksineen, esimerkiksi kun paikalle huristelee Keni autollaan, jonka rekkariksi on laitettu JAG-1.

Ja kun Barbi innostuu lähtemään raketilla avaruuteen, Keni ei tykkää siitä yhtään:

- Vai Kuuhun! Keni karjui. Se kuului raketin sisälle asti.

Barbi raotti varovasti raketin oviluukkua ja kapusi alas matkalaukkujensa kanssa.

- Jos jotain on sovittu, niin siitä pidetään kiinni, Keni sanoi.

Barbi näytti nololta. Urpo ymmärsi, että Barbista olisi ollut mukavaa leikkiä välillä avaruusprinsessaa. Keni ei keksinyt usein uusia leikkejä.

- Unohdin, Barbi sanoi vaisusti ja heitti laukkunsa auton takapenkille. Renkaat ulvahtivat, kun Kenin auto kurvasi pois.

Lastenhuoneessa riittää seikkailuja. Urpo ja Turpo koettavat saada aikaan pölypilvestä uuden tähden, joka ei ota syttyäkseen. Lopulta tulee musta aukko (isä imureineen) ja vie pölypilven mennessään. Ja kun Barbi tajuaa, että aika kuluu nopeammin korkealla, laskeutuu se nopeasti pois kirjahyllystä ja menee laittamaan paksun kerroksen yövoidetta ennen nukkumaanmenoa.

Monia asioita opitaan avaruuden asukeista:

Karhujen korvat kääntyivät kuuntelemaan avaruuden ääniä. Jostain kaukaa kuului laulua. Karhut nyökyttivät tyytyväisinä. Ne tunsivat tuon avaruuden asukin äänestä. Se oli suuri, teräväkyntinen olento, joka välillä karjui ja välillä se taas oli viisas ja hellä.

- Se on äiti, kuiskasi Urpo ja muikisteli suutaan.

- Äiti on avaruuden olento siinä missä muutkin, Turpo sanoi asiallisesti. - Aika arvaamaton olento.

- Mutta hellä, kuiskasi Urpo.

Lapin valot

2011-12-11T09:17:00.000+02:00

Hieno valokuvateos, tämä Lapin valot (Amanita, 2011; ISBN 9789525330434). Kirjan kannessa tekijäksi mainitaan valokuvaaja Pertti Turunen, mutta eräässä nettikaupassa tekijöiksi oli laitettu Kai Linnilä ja Sari Savikko, jotka ovat kirjoittaneet kirjan tekstin.

Sivumennen sanoen tästä nousi mieleeni kysymys, kuka oikein on kirjan esipuheen kirjoittaja, se kun on laitettu Pertti Turusen nimiin. No, tämä nyt on vähän jo pilkunviilausta.

Kyseessä on isokokoinen, kovakantinen valokuvateos, jonka kannessa komeilee revontulimaisema. Ja revontulia, niitä löytyy myös kirjan sisältä, mutta ei pelkästään niitä vaan myös monenlaisia muita Lapin maisemia ja tunnelmakuvia.

Ja tekstiä, sitä on myös ihan mukavasti, ja myöskin oikein luettavan makuista, sellaista jossa kerrotaan Lapin maantieteestä ja elämisen olosuhteista. Kyllä kirjan tekstinikkarit ovat oman urakkansa eteen töitä tehneet.

Lapista on tehty sen verran paljon valokuvakirjoja, että vähän kyllä mietityttää että mahtuuko joukkoon vielä yksi. Ihan hirveän omaperäinen ja omakohtainen tämä ei ole, eikä mielestäni aivan kovimpaan kärkeen yllä, mutta hieno teos tämä on, ei mitään tusinaluokkaa.

Ja mukana on aika monta sellaista valokuvaa, että niitä kyllä pysähtyi ihailemaan, ja vielä oli pakko palata kirjassa taaksepäinkin aika ajoin ja katsoa vielä uudestaan.

Pätevä työnäyte tekijöiltä!

Tatun ja Patun avaruusseikkailu

2011-12-10T15:52:00.015+02:00

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ottivat mallia Tähtien sodasta ja Star Trekistä ja lähettivät sankarinsa seikkailuun ympäri universumia kirjassa Tatun ja Patun avaruusseikkailu (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25460-7). Mutta onko kirja hauska, tai yhtä hyvä kuin aiemmat kaksikon seikkailut?

Luin kirjan kannesta kanteen tyttärilleni, jotka olivat vähän epäileväisiä kirjan suhteen, mutta jaksoivat kyllä kuunnella. Kuulemma aiempi supersankarikirja ei ollut niin hyvä kuin muut Tatu ja Patu -kirjat, ja samaa sanottiin tästäkin.

Ehkä tämä kirja on suunnattu enemmänkin pojille, joiden mielikuvitus kulkee supersankareiden tai avaruusalusten ratoja. Tai ehkä Tatu ja Patu ovat vähän väärässä paikassa tässä kirjassa. Parhaimmillaan kaksikko on ollut tuiki tavallisten asioiden parissa: suomalaisuutta tutkimassa tai viettämässä päivää päiväkodissa.

Mutta kivoja oivalluksia kirjassa kyllä on, vaikka se ei ihan kirjasarjan huippua olisikaan. Hahmojen nimet kuten Kari-San ja Jas-Ul avautuivat pienen hetken miettimisen jälkeen - ja tämän tapaista oivaltamista on kirjassa paljon.

Ja vaikka universumin mittasuhteet ynnä muut tarinan elementit ovat ihan päin prinkkalaa, ei kai siitä voi niuhottaa: kohtuullisen hauska, ainakin iltasatukirjaksi muutamassa pätkässä luettavaksi.

Tähdet kuin tomua

2011-12-10T10:32:00.001+02:00

Isaac Asimovin varhaisteos Tähdet kuin tomua (Kustannus Jalava, 2011; suom. Matti Rosvall) tuntuu kovin tutulta - tässä on aistivinaan Säätiö-trilogian tunnelmia, vaikka tällä tarinalla ei suoraan sen kanssa olekaan tekemistä. Tässä kirjassa linnunrataa hallitsee Tyrannian valtakunta, ja päähenkilö joutuu keskelle salajuonta jossa yritetään tehdä vallankaappausta - tai saada vallankaappaus kukistettua.

Toisaalta tuntuu siltä, että tämä kirja on vähän kuin välityö; siinä on Asimovia sekä hyvässä että pahassa: mielenkiintoisia ajatuksia avaruusmatkailuun ja tulevaisuuden tekniikkaan liittyen mutta samalla myös lähes paperinohuita ihmishahmoja, joiden kohtalo ei hirveästi saa lukemisesta kiinnostumaan.

Ja lukeminen jäikin kesken noin teoksen puolivälissä - tosin vilkaisin lopusta vielä loppuratkaisun.

Itse asiassa tämä kirja on dekkari, avaruuteen siirrettynä, ja päähenkilö poukkoillee samalla tavalla planeetalta toiselle kuin jossain dekkarissa mennään ovelta ovelle tai korttelista toiseen. Kuka puhuu totta, ja mitä itse kukin yrittää saada aikaan?

Tai yhtä lailla kirjassa voi nähdä kylmän sodan ajan agenttitarinan, ja eräät juonen käänteet tukevat hyvinkin tämmöistä tulkintaa. (Teos ilmestyi alunperin vuonna 1951.)

Asimovista kiinnostuneille tämä on kelpo tuttavuus, ja ehkä myös niille jotka haluavat palata tieteiskirjallisuuteen reilun puolen vuosisadan taakse.

Kuolema kanavalla

2011-12-09T15:37:00.001+02:00

Olenkohan aiemmin lukenut Janwillem van de Weteringin dekkareita? En ole siitä varma, sillä jotain tuttua tässä oli, vaikkakin se voi johtua ihan muista dekkareista. Mutta ei tämä kirja kyllä vailla ansioita ole: Kuolema kanavalla (WSOY, 1980).

Tämän kirjan pääosassa ovat etsivät Grijpstra ja de Gier, sekä "commissaris", heidän korkea-arvoinen esimiehensä. Tapahtumat käynnistyvät kummallisesta kuolemantapauksesta kanavan varrella, kun kuolleen miehen talosta löytyy antiikkia vähintään sadan tuhannen guldenin arvosta.

Kuoleman selvittelystä versoo omituisten sattumusten ketju, jossa ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Mutta hiljalleen Grijpstra, de Gier ja commissaris löytävät tiensä eteenpäin arvoituksen sydämeen, kukin omalla tavallaan.

van de Wetering viljelee dekkarissaan erikoislaatuista huumoria, joka hiukan muistuttaa Morse-dekkareita, joissa etsivä ajautuu väärästä teoriasta toiseen. Tässä kirjassa huumori on tiukemmin tarinaan kirjoitettua, sisäviritteistä, sillä etsivät tekevät pilaa itsestään ja toisistaan.

Vauhtiakin kirjassa riittää, vaikkakaan ei ylitsepursuavasti - jotain mietiskelevää tässä tarinassa kaiken kohelluksenkin keskellä on.

Esimiestyön vaikeus ja viisaus

2011-12-08T15:38:00.025+02:00

Pekka Järvisen kirja Esimiestyön vaikeus ja viisaus (WSOYpro, 2011; ISBN 9789510379578) ottaa kantaa, provosoi. Näin Järvinen: "Toivon mukaan kenenkään ei tämän kirjan luettuaan enää tarvitse ihmetellä ihmisten käyttäytymisen kummallisuuksia ja organisaatioiden hullutuksia."

Entä mitä nämä hullutukset ovat: "[M]iten älyttömiä päätöksiä johto teki, miten mielettömiin kehittämishankkeisiin taas lähdettiin, miten huonosti uudistus hoidettiin tai kuka keksi tilata höyrypäisen konsultin taloon."

Koska Järvinen on itse konsultti, tuo viimeinen kysymys viimeistään herättää kiinnostuksen.

Ja kirja sai ajattelemaan, väittämään vastaan, ja lopulta kyseenalaistamaan omia ajatuksia. Hyvä!

Mutta vastaako Järvinen omaan huutoonsa? Kyllä vastaa, mutta ehkä eri tavalla kuin lukija odottaa: "[E]simiesten tehtävänä organisaatiossa on edustaa kovia tosiasioita, tutkittua tietoa ja kokemusta - olla vahvasti jalat maassa - jotta työssä ja liiketoiminnassa onnistutaan ja erehdyksiltä ja hullutuksilta vältytään."

Siis: kaikin keinoin tulee välttää löysiä puheita ja tuulentupia, sitä että johto elää pilvissä ja puhuu kieltä jota työntekijät eivät ymmärrä.

Samalla Järvinen korostaa vastuullisuutta ja kertoo, mitä työntekijän aikuinen käytös työpaikalla tarkoittaa:

Käyttäytyy asiallisesti ja noudattaa hyviä käytöstapoja.
Noudattaa työpaikan määräyksiä ja ohjeita sekä toimintatapoja.
Hoitaa oma-aloitteisesti ja vastuullisesti tehtävänsä sekä tarvittaessa joustaa ja ottaa laajempaa vastuuta töiden hoitamisesta ja asiakkaiden palvelusta.
Kehittää aktiivisesti ammattitaitoaan sekä opastaa ja tukee muita työyhteisön jäseniä.
Esittää rakentavasti työtä koskevia parannusehdotuksia, antaa palautetta ja kykenee ottamaan sitä myös vastaan.
Hyväksyy toisten erilaisuuden ja kykenee toimimaan yhteistyössä kaikkien kanssa.
Kykenee käsittelemään ristiriitoja, sietää turhautumista ja pystyy tekemään kompromisseja.

Mutta kuten Järvinen kirjassaan uskottavasti demonstroi, näin ei aina toimita. Miksi ihmiset - vaikka olisivat kuinka koulutettuja, fiksuja ja ammatillisesti päteviä - eivät käyttäydy vastuullisesti ja aikuismaisesti?

No, ensinnäkin aikuistuminen ei ole helppoa: "Toisten ihmisten ja todellisuuden huomioon ottaminen pitää todellakin opetella, koska se ei ole ihmisen synnynnäinen ominaisuus."

Siis: meissä jokaisessa asuu pieni narsisti (ja joskus isompikin), joka nostaa päätään erityisesti stressitilanteissa ja konflikteissa.

Milloin sitten aikuismainen käytös on vaarassa ja narsismi rehottaa? - Varsinkin silloin kun on kyse muutoksesta. Järvinen tiivistää asian näin: "Ihmiset haluavat muutoksia niin, että mikään ei muutu."

Tuota sietää mietiskellä hetkinen. Ja tässä on haastetta: kun muutosta suunnitellaan, voidaan olla hyvinkin positiivisia, mutta kun muutos täytyy viedä läpi, nostaa epävarmuus päätään ja muutosta vastustetaan, usein tiedostamattomista syistä ja hyvin epärationaalisilla argumenteilla. Ja jo pelkkä epäily siitä, että jotain ehkä ollaan muuttamassa voi käynnistää vastarinnan.

Näin Järvinen: "[I]ihmiset eivät useinkaan itse tiedä, miksi asennoituvat, kokevat tai käyttäytyvät tietyllä tavalla tai miksi heidän selityksensä voivat olla virheellisiä."

Järvinen esittää kirjassaan paljon erilaisia konfliktien syitä, joista yksi on ongelmat muualla kuin työelämässä. Tässä onkin haastetta esimiehelle: kaikki työstä johtuvat ongelmat pitää ratkaista, mutta työntekijän yksityisasiat taas ovat hyvin arka alue. Mutta toisaalta: usein pelkkä keskustelu riittää.

Ja sitten ehkä se kirjan kaikkein provosoivin aihe, kysymys siitä, miksi hankalat henkilöt menestyvät. Järvinen esittää Suomessa käytetyn psykiatrisen tautiluokituksen (ICD-10) ja pohdiskelee, millaista haittaa työelämässä aiheuttaa henkilö jolla on yksi tai useampi näistä piirteistä.

Toisaalta moni näistä piirteistä on myös sellainen, jota arvostetaan henkilöstöä rekrytoitaessa! Esimerkkinä mm. se että henkilöllä on suuret käsitykset itsestään, hän keskittyy mielikuviin rajattomasta menestyksestä ja hän kokee olevansa erikoinen ja ainutlaatuinen.

Paras osa Järvisen kirjasta liittyy palautteen antamiseen ja saamiseen ja siihen, miten narsistiset loukkaukset pystyy kestämään: [H]yvällä itsetunnolla varustettu henkilö on oppinut työn ja elämänkokemusten kautta käsittelemään narsistista tasapainoa järkyttäviä ja uhkaavia koettelemuksia. Kohdatessaa itsetuntoa koettelevia tapahtumia työssä hän pystyy psyykkisillä keinoillaan läpikäymään pettymyksiä ja palauttamaan uskon itseensä ja selviytymiseensä."

Järvinen kertoo paksu- ja ohutnahkaisen narsistin käyttäytymispiirteistä, jotka voivat olla syynä siihen, ettei korjaavaa palautetta pysty ottamaan vastaan: "[I]hminen suhtautuu ylimielisen piittaamattomasti tai alentuvan avuttomasti saamaansa kritiikkiin."

Kirjan lopussa Järvinen esittää johtajuuden neljä keskeistä tehtävää - esimerkillisyys, ammatillisuus, oikeudenmukaisuus ja aitous - ja huomauttaa, että jo nämä neljä vaatimusta ovat yli-inhimillisiä. Niinpä esimies kohtaa väistämättä epäonnistumisia ja oman osaamattomuutensa.

Mutta nöyryys on narsismin vastavoima: "Esimiehen terve narsistinen itsearvostus pitää sisällään nöyrämielisyyden. Ilman sitä esimiehen itsetunto saattaa vallanhuumassa pöhöttyä, minkä seurauksena esimiehen minäkeskeinen ja ylimielinen asenne kasvaa."

Tässä hieno tiivistys: "Esimies voi olla hyvin tietävä ja osaava, mutta ilman nöyryyttä hän ei voi olla viisas."

Niin, sekin vielä on todettava, että Järvinen on laittanut lukujen alkuun monenlaisia lainauksia eri tahoilta, joista pidin erityisesti seuraavasta: "Elämässä voi saavuttaa mitä tahansa, kunhan ei välitä siitä, kuka saa kehut." (Harry S. Truman.)

Yhteenveto: Erinomainen kirja johtajuudesta, nöyryydestä ja viisaudesta työelämässä.

Kosmoskynästä kompuutteriin - Poliisin tietojenkäsittelyä 50 vuotta

2011-12-07T15:01:00.000+02:00

Seppo Aunola on kirjoittanut mainion teoksen poliisin työstä reilun 50 vuoden aikana: Kosmoskynästä kompuutteriin - Poliisin tietojenkäsittelyä 50 vuotta (Poliisihallitus, 2011). Vaikka kirjassa viitataankin tietokoneeseen, kirja ei niinkään puhu tietotekniikasta vaan poliisin normaalista toimistotyöstä, johon kuuluu sekä hallinnollisia rutiineja että rikosten ratkaisemiseen liittyvää tiedon organisointia ja etsintää.

Nimestään huolimatta kirja puhuu pidemmästä aikajaksosta poliisin toiminnassa, mutta painopiste on 1950-luvulta tähän päivään.

Kirja kertoo kuinka 1950-luvulla käytettiin manuaalikortistoja rikosten selvittämisessä, ja aika nerokkaita systeemejä käytössä olikin. Poliisisanomissa julkaistiin etsintäkuulutuksia, eikä tämäkään järjestelmä vailla hienouksia ollut.

Kunakin aikana käytettiin aikansa tekniikkaa. Joskus jäätiin kehityksessä jälkeen, joskus oltiin eturintamassa - kaikkine siihen kuuluvine ongelmineen kuten ohjelmointivirheineen ja laitteistojen toimintakatkoineen.

Kirjaa on kehuttu elämänmakuiseksi, ja sitä se kyllä onkin, käytännön kokemus välittyy kirjasta vahvana lukijalle.

Kirja kertoo poliisin tutkintamenetelmien kehittymisestä, ja ottaa kantaa myös "Isoveli valvoo" -tyyppisiin ajatuksiin. Mukana on myös paljon kuvauksia todellisista rikostapauksista, ja näiden avulla selviää käytännöllisesti mitä rikoksiin ja onnettomuuksiin liittyvä tietojen käsittelyä oikeastaan onkaan.

Aunola kertoo muun muassa sormenjälkitietojen käsittelystä, veritutkimuksesta, tietotekniikkarikosten tutkinnasta ja puhelinkuuntelusta. Kiinnostava kuvaus poliisin työstä tietojenkäsittelyn näkökulmasta.

Luontovuosi - 365 havaintoa Suomen luonnosta

2011-12-07T10:13:00.000+02:00

Juha Laaksosen kirja Luontovuosi - 365 havaintoa Suomen luonnosta (Gummerus, 2010; ISBN 978-951-20-8466-1) on aiemmin ilmestynyt nimellä Käsiä pesevä kärpänen - 365 havaintoa luonnosta (2007).

Kirja on vähän sillisalaattia, mutta mukavaa sellaista, vuodenaikojen mukaan järjestettyjä pikku tarinoita luonnosta. Tarinoissa pohditaan kaikenlaista, vaikkapa sitä tietääkö majava mihin suuntaan on puuta kaatamassa. Kyllä Laaksonen luontonsa tuntee.

Ei hassumpi pikku kirja! Vähän pikaruokaa, mutta maistuvaista.

Matka Suomeen

2011-12-06T18:05:00.004+02:00

Pekka Luukkola tarjoaa hienostuneen näkökulman suomalaiseen maisemaan, niin luontoon kuin kaupunkiin, teoksessa Matka Suomeen (Otava, 2003; ISBN 9789511189251). Kirjasta on otettu painos toisensa jälkeen, nyt lienee jo kymmenes menossa. Kaksikielisyyden ansiosta (kaikki tekstit suomeksi ja englanniksi) teos levittää Suomi-kuvaa myös maailmalla.

Kustantajan sivulla kerrotaan teoksesta näin: "Pekka Luukkola kuvaa teknistä täydellisyyttä hipovalla tyylillään monipuolisesti koko Suomea ulkosaaristosta Lapin tuntureille, metsistä ja järviltä kulttuurimaisemiin ja kaupunkeihin. Kuvitusta täydentää asiantunteva teksti, joka kiehtovalla tavalla avaa laajoja näkymiä Suomen ainutlaatuisiin maisemiin."

Luukkolan kameratekniikka on todellakin verratonta, erityisesti maisemakuvissa jossa hän saa terävyysalueen riittämään kuva-alan edessä olevista varvuista kaukaisuudessa siintäviin kohteisiin.

Kovin spontaaneiksi ei kuvia voi sanoa, mutta sitäkin enemmän niissä on harkitun ja mietityn kokemusta, sellaista näkemystä joka syntyy vain ison ja raskaan kameran kanssa työskenneltäessä.

Kirjan tekstit ovat hyvin asiantuntevia, asiallisia, ehkä kuitenkin hiukan kuivan oloisia, sellaista asiaproosaa joka hoitaa asiansa mutta ei suuremmin tuota yllätyksiä tai suuria elämyksiä. Tässä kirjassa kuvat ovat pääosassa, varsinkin ne jotka täyttävät kokonaisen aukeaman, ja teksti lähinnä täydentää kuvien kertomaa.

Hieno kirja, sellainen jolla varmasti on kysyntää myös tulevaisuudessa: klassikko valokuvateosten joukossa. Erinomainen lahjakirja, varmasti - mutta myös kirja jonka voi hankkia ihan itselleen ajoittaista ihastelua varten.

Suomen kivet: koru-, jalo- ja rakennuskivet, kivet harrastuksena, kivet arkeen ja juhlaan

2011-12-06T14:00:00.000+02:00

"Tämä on hirveän hieno kirja", sanoi seitsemänvuotias tyttäreni. Ja tosiaankin, tämä teos on mainio johdatus Suomen monipuoliseen kivilajistoon: Suomen kivet: koru-, jalo- ja rakennuskivet, kivet harrastuksena, kivet arkeen ja juhlaan (Edita, 2001; ISBN 951-37-3215-0). Tekijöinä ovat Marjatta Virkkunen, Seppo J. Partanen ja Markku Rask.

Kirjan takakannessa puhutaan selkeistä värikuvista ja kansantajuisista teksteistä, ja niitä kirjassa on. Koru- ja jalokivien lisäksi kerrotaan muu muassa maakuntakivistä (esim. Kainuussa vihreäkivi) ja rakennuskivistä. Niin, ja tietenkin kerrotaan myös lain suomista mahdollisuuksista kivien etsintään ja näytteenottoon.

Ja vaikka maakunnat ovat jo historiaa, kivet ovat jäljellä, ja pysyvät. Kivet ovat kiehtovia, kuten tyttäreni hyvin tietää, kivikokoelmaansa tutkiessaan.

Luontoelämysten Suomi, retkeilijän nähtävyydet

2011-12-06T09:05:00.000+02:00

Jouni Laaksosen kirja Luontoelämysten Suomi, retkeilijän nähtävyydet (Otavamedia, 2011; ISBN 9789525597646) on omaperäinen kirja Suomen luonnosta. Onko tämä tietokirja, luonto-opas, valokuvateos vai mikä, siinä on pohdittavaa. Sanoisin että kirja on kaikkea tätä, mukavalla tavalla esitettynä.

Kirjassa on reilut 20 erilaista teemaa, ja sen sijaan että asia olisi pilkottu lyhyiksi katkelmiksi, tekstit muodostavat isompia kokonaisuuksia, joita valokuvat ja kartat havainnollistavat. Ja valokuvat ovat komeita, mutta eivät liian makeilevia kuitenkaan.

Paikoille pääsee annettujen koordinaattien perusteella, käyttämällä joko netin karttapalveluja tai GPS-laitteita, joten kohteiden omakohtainen kokeminen on tehty helpoksi.

Mitenkään täydellisen kattava kirjan kohteiden luettelo ei ole, esimerkiksi hiekkarantojen joukosta puuttuvat Oulujärven kohteet. Mutta riittävästi näitäkin kohteita kirjasta löytyy (13 erilaista).

Pohjois-Suomen suunta on kirjassa erityisen hyvin edustettuna, johtuen kirjoittajan omasta retkeilytaustasta, mikä on oikeastaan varsin mainiota, sillä kyllähän etelämpi Suomi on jo riittävän hyvin täytetty retkeilijöillä.

Toki myös Etelä-Suomea kirjassa käsitellään, vaikkapa Liesjärven kansallispuiston harjuselännettä. (Tähän liittyen on kylläkin huomautettava että Liesjärvi puuttui kirjan aakkosellisesta hakemistosta; Kyynäränharju sieltä kyllä löytyi.)

Siis: hieno luontokirja, retkeilijälle ja miksei myös penkki-sellaiselle.

Kaarti: tarina miehestä, joka poistuu rintamalta

2011-12-05T17:43:00.001+02:00

Simo Pajusen romaani Kaarti: tarina miehestä, joka poistuu rintamalta (Vakka & kansi, 2011) oli yllätys, hyvällä tavalla. Luulin että tässä olisi pikemminkin dokumentaarinen kirja kyseessä, mutta tämä olikin hienovaraista kaunokirjallisuutta, jossa ei mennä asian syihin ja yksityiskohtaisiin selityksiin siitä, miksi sotilas päättää olla palaamatta lomalta rintamalle.

Tarina kertoo päätöksen seurauksista ja siitä mielenmaisemasta, mikä miestä leimaa paikoillessa. Ja yhtä ja toista paljastuu Suomesta ja suomalaisista, ehkä enemmän rivien välistä kuin suoraan sanottuna. Voiko antaa anteeksi - toiselle tai itselle?

Vähän kirjasta tuli mieleen Veijo Meren Sujut, mutta Pajusella on oma kertojan äänensä, omaperäinen, mikä toi uusia näkökulmia sodan aikaisiin tapahtumiin, niin sanotusti kotirintaman takaa, piilosta.

Mainio lukukokemus - meistä suomalaisista tämä kertoo.

Tähtien väri: valikoima amerikkalaista runoutta

2011-12-05T09:58:00.000+02:00

Ihastuin Robert Frostin runoon "Koivut" ("Birches"), ja halusin löytää siitä suomennetun version. Ja silloin löysin Ville Repon toimittaman kirjan Tähtien väri: valikoima amerikkalaista runoutta (WSOY, 1992; ISBN 951018408X).

Kyseisen runon loppu menee englanniksi näin:

And climb black branches up a snow white trunk
Toward heaven, till the tree could bear no more,
But dipped its top and set me down again.
That would be good both going and coming back.
One could do worse than be a swinger of birches.

Ville Repo suomensi kyseiset rivit näin:

Tahtoisin nousta mustat oksat latvaan
valkoisen rungon, kohti taivasta,
kunnes puu taipuisi ja minut
laskisi maahan. Mennä, palata
tekisi hyvää. Aivan kelvollinen
olisi osa koivujen keinuttajan.

Kyllä tuo minulle sopii. Vaikka runo englanniksikin tuntui hienolta, tästä kokoelmasta löytyvä suomennus avasi runoon uusia syvyyksiä; tulkinta se tietysti on, mutta puhutteli minua.

Ja onhan tässä 230-sivuisessa kokoelmassa muitakin runoilijoita: Walt Whitman, Emily Dickinson, Vachel Lindsay, Ezra Pound, Marianne Moore, T. S. Eliot ja E. E. Cummings. Näistä - jo ennestään - tykkäsin Whitmanista ja Eliotista, Poundia taas olen aina vierastanut, ehkä jopa inhonnut, tiedä sitten mistä syystä. Ja Marianne Moore oli mukava uusi tuttavuus.

Kirjan lopussa on lyhyet (osin vähän pidemmätkin) kuvaukset näistä runoilijoista; mini-elämänkerroiksikin niitä voisi kutsua. Mitenkään siloitteleviksi elämänkertoja ei voi sanoa, esimerkiksi Frostin vaikeasta luonteesta sanotaan suoraan: ei mikään mukava ihminen. Mutta runoja hän osasi kirjoittaa.

Mainio kirja.

Niin, se unohtui vielä sanoa että joku oli kirjoitellut lyijykynällä merkintöjä tähän kirjastokirjaan, osin olin näkevinäni että siinä oli hahmoteltu uusia suomennuksia joidenkin runojen tiettyihin riveihin.

Esimerkkinä T. S. Eliotin runosta rivi "luut kuivalla matalalla ullakolla" oli kirjoitettu "kuivat matalat ullakot". No, kieltämättä tuo kirjan versio on vähän hankala lukea. Mielenkiintoista kommentaaria!

Linnut lumen valossa

2011-12-04T18:10:00.008+02:00

Teos Linnut lumen valossa (Tammi, 2011; ISBN 9789513162078) on komea, siitä ei pääse mihinkään. Ja tekijät - Arto Juvonen, Tomi Muukkonen, Jari Peltomäki ja Markus Varesvuo - ovat osaavimpia luontovalokuvaajia Suomessa. Mutta mistä sitten johtui, että teos sai mielen matalaksi?

Teoksen esipuheessa kirjoittaa Veikko Neuvonen: "Samalla toivon, että tämän kirjan kuvia katseltaessa muistuisi mieleen ilmastonmuutos, joka pahimpien ennusteiden mukaan voisi merkittävästi lyhentää lumisia talvia [...] ja sammuttaa lumen luoman heijastimen."

Tässä on oikeastaan kiteytettynä kirjan koko ongelma: kirjan kuvia katsellessa ei todellakaan tule mieleen mitään sellaista kuin ilmastonmuutos tai luonnon suojeleminen. Lähinnä tulee ihmetelleeksi valokuvaajien taitavuutta ja sitä, miten kukin kuva on saatu otettua: millaisesta kojusta, millaisella syötillä tai ruokkimispaikalla, ja kuinka monta muuta valokuvaajaa on ollut samaan aikaan piirittämässä kohdetta.

Onhan se kieltämättä ikävää, jos ilmastonmuutos vähentää lumen määrää ja samalla tekee vaikeaksi ottaa tämän kaltaisia lumen valoa hyödyntäviä lintukuvia. Mutta olisiko tässä samalla unohtunut jokin perimmäinen asia, esimerkiksi se että luonto on arvo sinänsä?

Näiden kuvien perusteella saa käsityksen, että lintuvalokuvaus on teollisuutta samalla tavalla kuin vaikkapa Disneyn elokuvat tai Barbi-nuket oheistuotteineen. Killotettua kuvaa todellisuudesta, sellaista joka myy.

Toki kirjassa oli muutama sellainen kuva, jossa näkyi muutakin kuin värikylläisiä, viimeisen päälle kiillotettuja potretteja linnuista, mutta eivät ne tätä kirjaa pelastaneet.

Niin, ja sekin vielä on mainittava, että vaikka kirja on jaettu lukuihin, ei näihin lukuihin sisällytettyjen kuvien välillä ollut juurikaan eroja, samaa saturoitua ja pikselintarkkaa teollisuustuotantoa sivusta toiseen. Missä sanoma, missä syy tuoda näitä kuvia esille?

Luin samaan aikaan tämän kirjan kanssa teosta Metsänhoidollisia toimenpiteitä, joka on sanomaltaan ja sisällöltään ihan toista luokkaa - todellista luontovalokuvausta!

Miksi luontovalokuvaajat, joiden luulisi välittävän luonnosta, eivät osoita välittävänsä luonnosta?

Metsänhoidollisia toimenpiteitä

2011-12-04T13:13:00.003+02:00

Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo iskivät suomalaisuuden ytimeen, ajatukseen "Suomi elää metsästä", ja näyttivät mitä metsillemme on tosi asiassa tapahtunut viimeisen 50 vuoden aikana. Metsien tilaa kuvaavat valokuvat on julkaistu kirjassa Metsänhoidollisia toimenpiteitä (Hiilinielu tuotanto & Miellotar, 2009; ISBN 978-952-99113-4-9).

Tätä kirjaa lukiessa tuli mieleen, että miksi Suomessa julkaistaan niin vähän yhteiskuntakriittisiä valokuvakirjoja? Eipä sellaisia ainakaan tule monta mieleen. Toki niin sanotuissa luontovalokuvakirjoissa hehkutetaan "puhtaan suomalaisen luonnon puolessa", ainakin kirjan esipuheessa, mutta mitään todellista luonnon tilaan kantaa ottavaa viestiä ei näistä kirjoista yleensä löydy.

Esimerkiksi Linnut lumen valossa -teoksen esipuheessa kirjoittaa Veikko Neuvonen: "Samalla toivon, että tämän kirjan kuvia katseltaessa muistuisi mieleen ilmastonmuutos, joka pahimpien ennusteiden mukaan voisi merkittävästi lyhentää lumisia talvia [...] ja sammuttaa lumen luoman heijastimen."

Niin, onhan se ongelma jos lumen vähentyessä tai kadotessa ei enää voi ottaa yhtä hyviä lintuvalokuvia!

Teos Metsänhoidollisia toimenpiteitä sai vuonna 2009 Suomen Taideyhdistyksen kirjallisuuspalkinnon, perusteluna se että teos kertoo kriittisesti siitä, "mihin pelkkää taloudellista hyötyä tavoittelevat metsänhoidolliset toimenpiteet ovat johtaneet".

Teoksessa esitetään lukijalle kysymys "Miten metsä meitä koskettaa?", ja hahmotellaan seuraavanlaista todellisuutta: "Joskus käydään sienessä ja marjassa. Hurautetaan autolla metsänreunaan ja harmitellaan hankalasti kuljettavaa moton jälkeä kunnes löytyy sirpale metsän näköistä metsää. [...] [Eikä] enää synny edes mielikuvia siitä millaista olisi olla metsässä, syvällä, niin että se vavahduttaisi."

Kirja kertoo 1960-luvulla alkaneesta kehityksestä, jolloin metsäautotieverkko tihentyi dramaattisesti ja siirryttiin avohakkuiden aikakauteen: "Yhden sukupolven aikana tuhottiin kokonainen maailma, ja miten monta vuotta kestääkään, että se on entisellään?"

Kirjassa on ihmisten omakohtaisia kertomuksia siitä, miltä tuntuu kun tutut metsät hakataan aukioiksi, kun aarniometsä muuttuu puupelloksi.

Vastapuolella on luja usko tehometsätalouteen: "Auta meitä hyväksymään, että metsän hävitystä on kaikki sellainen toiminta, joka on ristiriidassa metsälain kanssa. Vahvista uskoamme metsäviranomaisiin ja heidän tulkintaansa kyseisestä laista. Salli meidän hyväksyä se, että metsän etu on metsäteollisuuden etu ja metsäteollisuuden etu on Suomen etu! [...] Äläkä saata meitä kiusaukseen jättää metsää avohakkaamatta, sillä tehotuotannolle kuuluvat metsämme, kokonaan ja iänkaikkisesti!"

Kirjoittajat tuovat nerokkaasti esiin sen kielenkäytön, joka Suomessa hallitsee kaikkea metsiin liittyvää keskustelua: "[J]okainen sana sisälsi koodin miten suhtautua metsään, koodin, joka määritteli puut hyödykkeeksi ja metsän piirteet joko huonoiksi tai hyviksi hyödyn kannalta. Voisiko tällaisen kielen lävitse enää nähdä metsää luontona?"

Ja sanoja riittää: vajaatuottoinen, kasvutappio, hakkuupoistuma, joutomaa, päätehakkuu, suojuspuumetsikkö...

Ja tätä käsitystä metsistä opetetaan myös kouluissa, ala-asteelta alkaen. Mistä voisinkin esittää kysymyksen: kumpi on tärkeämpi kansalaisen taito, relaskoopin käyttö vai lintujen rengastus?

Kirjoittajat viittaavat akatemiaprofessori Ilkka Hanskin näkemyksiin siitä, että nykyinen metsäteollisuuden levittämä käsitys "täsmäsuojelusta" on virheellinen: "[S]ellainen täsmäsuojelu, jossa rajataan mahdollisimman pienialaisia uhanalaisten lajien esiintymisiä, ei onnistu. Vielä vähemmän toimii sellainen täsmäsuojelu, jota käytännön toiminta edustaa, sillä siinä rajataan suojeltavaksi [...] mahdollisimman pienialaisia kohteita [...] [J]os näin rajatulla pienellä alueella ylipäätään esiintyy uhanalaisia lajeja, niiden pienillä populaatioilla on väistämättä suuri riski hävitä kokonaan."

Yhteenveto: Tässä on todellinen luontokirja, ei kiillotettua Disney-todellisuutta vaan puheenvuoro elävän, ihmisiä rikastuttavan luonnon puolesta.

Uinuva uhka

2011-12-03T15:32:00.005+02:00

Jan Guillou tarjoilee räväkkää yhteiskuntakritiikkiä jännärissä Uinuva uhka (Like, 2008; suom. Salla Simukka; ISBN 9789520101688). Kirja kertoo ruotsalaisesta terroristijahdista, jossa ei välitetä demokratiasta, sananvapaudesta tai laillisuudesta. Ruotsin turvallisuuspoliisi osoittautuu pahimmaksi yhteiskunnan viholliseksi.

Kirjan päähenkilö on Ewa Tanguy, poliisi joka siirretään talousrikollisuuden parista turvallisuuspoliisin palvelukseen, koska hän on raudanluja kuulustelija, jota tarvitaan kun turvallisuuspoliisi ei kykene löytämään todisteita terrorismista epäiltyjen toiminnasta. Ja samaan aikaan turvallisuuspoliisin kimpussa häärii radiotoimittaja Erik Ponti, joka pyrkii paljastamaan lainvastaisuudet ja sananvapauden loukkaukset.

Kirja etenee turhankin rivakasti, kertoen yhteiskunnan tapahtumista ikään kuin lehtimiehen perspektiivistä, monta kertaa ohittaen tarinan päähenkilöiden tekemiset.

Guillou kykenee kirjassa osoittamaan, miten haavoittuva ruotsalainen yhteiskunta on sisältä käsin tapahtuvalle oikeusvaltion korruptiolle. Turvallisuuspoliisi vuottaa julkisuuteen omia toimiaan edullisessa valossa näyttäviä tietoja, mutta samaan aikaan epäiltyjä ja heidän asianajajiaan estetään kertomasta mitään julkisuuteen.

Guilloun käyttämä termi turvallisuuspoliisin tavasta kontrolloida julkisuutta - "ventilointi" - oli hauska. Kiinnostavia olivat ne koukerot joilla turvallisuuspoliisissa puolusteltiin omalta kannalta hyödyllisen tiedon vuotamista ja samalla kontrolloitiin organisaation kannalta vahingollisten tiedon levittämistä, muun muassa tietoa siitä että mitään todisteita terrorismista ei ollut.

Guillou on räväkkä kirjoittaja, paikoin turhankin räväkkä, mutta hyvin hän kuvaa sellaisen yhteiskunnallisen kehityksen, jossa valtion turvallisuuselimet yhteistyössä poliitikkojen kanssa manipuloivat julkisuudessa käytävää keskustelua omaksi hyväkseen - poliitikkojen uran edistämiseksi ja turvallisuuspoliisin resurssoinnin lisäämiseksi.

Niin, ja kaiken huipuksi Guillou maalaa kuvan siitä, miten nämä toimijat, poliitikot ja turvallisuuspoliisin johtajat, ovat itse asiassa yhteiskunnan pahimmat viholliset. Loppumetreillä kirja kyllä sortuu ylilyönteihin, mutta sallittakoon se Guilloulle.

Valon matka Lapin tuntureilta laaksoihin

2011-12-02T15:33:00.001+02:00

Tauno Kohosen valokuvakirja Valon matka Lapin tuntureilta laaksoihin (Mäntykustannus, 2011) on katselukirja: tekstiä on vähän ja sekin enemmänkin johdattaa kuvien tunnelmaan kuin kertoo kuvista tai niiden ottamisesta.

Kustantajan sivulla sanotaan: "Valon matka on sanan mukaisesti valon matkaa Lapin tuntureilta laaksoihin. Kuvista puolet on Lapista ja puolet Kuusamosta, joten teos laajentaa Lappi-brändiä yli vanhojen maakuntarajojen." Ja vielä: "Valon matkan filosofiana on esitellä Pohjois-Suomea luonnontilaisena, erillään sivilisaatiosta; Valon matka on unelma alkuperäisestä ja puhtaasta luonnosta."

Teoksen on taittanut Tauno Kohosen poika Tommi, ja varsin onnistuneena taittoakin voi pitää; ehkä joillekin sivuille on laitettu liikaakin valokuvia, joista varsinkin pienemmässä koossa esitetyt jäävät vähälle huomiolle. Mutta varsin hyvin toimii näinkin yksinkertainen taittoratkaisu kuin tässä kirjassa; valokuvat puhuvat puolestaan.

Tunnelmointia, sitä tämä kirja on. Ei niinkään nopeasti selattavaa kuin ajatuksella katsottavaa, vaikka kumpikin kyllä toimii. Taidonnäyte!

Ikuisesti nuori - Geologian tutkimuskeskuksen 125-vuotishistoriikki

2011-12-01T15:02:00.018+02:00

Olen viime kuukausina lukenut aika monta historiateosta ja historiikkia, teemoina muun muassa Suomen valtion kehittyminen, tiede ja tutkimus sekä tietotekniikka. Historiikkien joukossa on nostettava hattua tälle teokselle, joka on sopivan tiivis mutta samalla mainion selkeä ja konkreettinen: Ikuisesti nuori - Geologian tutkimuskeskuksen 125-vuotishistoriikki (Geologian tutkimuskeskus, 2010; L. K. Kauranne et al.; ISBN 978-952-217-129-0).

Koska 125 vuoteen mahtuu hurjasti tapahtumia, poimin seuraavaan vain muutamia asioita, pyrkimättä erityiseen kattavuuteen.

Kirjassa tuodaan alkulehdillä esille senaattori J. W. Snellman. Hänellä oli merkittävä rooli Markku Kuisman historiikissa Saha, jossa kuvataan toista Suomen kannalta keskeistä teollistumisen aluetta, metsäteollisuutta.

Metsäteollisuus ja kaivosteollisuus kävivät kisaa suosituimmuudesta, ja alussa kaivosteollisuus oli vahvoilla. Mutta Snellman ajatteli että hakataan Suomesta metsät ja investoidaan rahat tulevaa varten. Sitten kyllä kävi ilmi, että metsäteollisuus ei kuitenkaan jäänyt väliaikaiseksi rahasammoksi, kuten Kuisma kirjassaan kertoo.

Kaivosteollisuuden osalta GTK:n historiikista käy ilmi Snellmanin suorasukaisuus, sillä hän totesi, "että jos Suomessa jotain on turhaa, niin se on Kaivoshallitus." Mutta pikku hiljaa 1800-luvun loppua kohden asiat kuitenkin kehittyivät.

Detaljina mainittakoon, että syysmyöhällä 1868 Rahapajan retkikunta löysi Ivalojoelta kultaa. Tästä syntyi valtaisa kultaryntäys, ja "Kaivoshallituksen geologisen toimiston henkilöstö joutui melkein henkilökohtaisesti valvomaan kullanhuuhdontaa."

Tutkimus oli tuotteliasta: "Vuosien 1885-1917 välisenä aikana ilmestyi vuosittain joka tutkijalta keskimäärin 54 sivua tieteellistä tekstiä."

Kun sota päättyi 1945, elämä virisi jälleen ja geologit palasivat toimiinsa: "Suomen maksettaviksi määrätyt ankarat sotakorvaukset pitivät kansan vuosikausia lähes yhtä kovilla kuin sota-aikana. Teollisuus tarvitsi runsaasti metalleja. Globaali raaka-aineiden puute ja valuuttapula vaativat löytämään malmeja kotimaasta. Valtio panosti lisää geologiseen tutkimukseen ja raaka-aineiden etsintään."

Tulosta myös saatiin: "[T]utkimukset johtivat lukuisiin malmilöydöksiin ja kaivoksiin. Näiden ansiosta Suomesta tuli 1960-luvulla pinta-alan ja väkiluvun suhteen laskien maailman ehkä viidenneksi malmirikkain valtio."

Mielenkiintoinen oli mainita siitä, että 1950-luvulla koulutettiin malmikoiria lohkare-etsijän avuksi. Kuitenkin menetelmä oli lopetettava sen työläyden ja kalleuden takia.

Historiikissa mainitaan Otanmäen kaivos, joka aloitti 1960-luvun alussa tuottamaan vanadiinia ja rautaa. Olen itse kotoisin Vuolijoen kunnasta, jossa kaivos toimi, ja sen merkitys kunnan taloudelle oli hyvin suuri. Samaten olivat suuria muutokset kaivoksen sulkemisen jälkeen.

Keväällä 1986 tapahtui kummia - "skintillometrin viisarit lyö tappiin", kerrottiin lennolta - ja pian selvisi, että Tshernobylin ydinvoimala Ukrainassa oli 26.4.1986 räjähtänyt. Tästä GTK sai ympäristönsuojelullisen pikatehtävän: kartoittaa maahamme kantautunut säteilysaaste. Nopeaa toimintaa!

GTK:n historiikki kertoo kyvystä mukautua tilanteisiin, niin vahvan kasvun aikaan kuin olosuhteissa jolloin resurssit ovat tiukilla ja on tavalla tai toisella sopeuduttava. Ja mikä erinomaisinta, historiikista puuttuu monelle vastaavalle teokselle tyypillinen organisaation "kilven kiillotus". Teoksessa puhutaan siitä mitä yhdessä on tehty ja tehdään ympäröivän maailman kanssa, yhdessä muuttuen ja kehittyen.

Historiikki katsoo myös tulevaan: "GTK:n kyky vastata tulevaisuuden haasteisiin rakentuu kulmakivistä. Ensimmäinen kulmakivi on henkilöstön osaaminen, tutkimus ja teknologia. Toinen kulmakivi on organisaation toimintatapa eli tiedontuotanto, tietovarannot ja tietoratkaisut, ja kolmas kulmakivi on asenne ympäröivään maailmaan eli palvelusuuntautuminen ja [pyrkimys] kokonaisvaikuttavuuteen."

Tässä yhteydessä käytetty termi "kulmakivi" on mukava oivallus. Ja kyllä noilla eväillä pitäisi tulevaisuudessa pärjätä.

Kirjan oikoluku ja taitto on huolellista työtä, ja erityisesti valokuvista tykkäsin, ne toivat konkretiaa ja ajan kuvaa teokseen. Sen huomasin, että sivulla 123 olevassa otsikossa lukee "2006-2005" kun pitäisi olla "2006-2009". Ja tuossa yllä lainaamassani tulevaisuus-kohdassa luki "pyrkimyksen" kun pitäisi olla "pyrkimys". Mutta nämä ovat pikkujuttuja, sisäinen pilkunviilaaja vain nosti päätään.

Yhteenveto: Kiinnostava katsaus GTK:n ja Suomen historiaan - ja mielenkiintoista pohdintaa tulevasta.

Sosiaalisen toiminnan perusta

2011-11-30T15:27:00.008+02:00

Teoksen Sosiaalisen toiminnan perusta (Gaudeamus, 2011; ISBN 978-952-495-191-3) ovat toimittaneet Tuija Kotiranta, Petteri Niemi ja Raili Haaki. Teoksen takakannen mukaan kirja on tarkoitettu ennen kaikkea sosiaalialan ammattilaisille, tutkijoille ja opiskelijoille. Väittäisin silti, että myös ihan maallikkoa kirja kiinnostaa, sillä sosiaalinen toiminta on osa ihmisyyttä, ja lisäksi teema valottaa yhteiskunnan olemassaolon ylipäätään.

Kustantajan sivuilla sanotaan kirjasta näin: "Ihmiset ovat luonnostaan ja välttämättä sosiaalisia, mutta sosiaalisuuden muodot vaihtelevat eri aikoina ja eri paikoissa. Sosiaalisen toiminnan perusta -teoksessa osoitetaan, kuinka monin tavoin inhimillinen toiminta, yhteisöllisyys ja hyvinvointi ovat sidoksissa sosiaalisuuteen ja kasvavat siitä."

Tämä maininta sai kiinnostumaan teoksesta, ja jälleen kiitos Helmet-järjestelmälle siitä että "kansalaisten tietohuoltoa" toteutetaan myös tämän kaltaisten teosten kautta.

Kirjan alussa pohditaan sosiaalisen historiaa ja nykytilaa, ja jännittävä oli se havainto miten termin käyttö on vähentynyt viime vuosikymmeninä: "Sosiaalihallitus ja sosiaalialan tutkimus ja kehittäminen ovat siis korvautuneet hyvinvoinnilla."

Ilmiö ei koske vain Suomea: "Vastaava sosiaalityön, sosiaalipalvelujen ja sosiaalihuollon käsitteiden vähittäinen syrjäytyminen on aiemmin tapahtunut Britanniassa ja Yhdysvalloissa."

Sosiaalinen perinteisessä merkityksessään näyttää kadonneen: "Nyt eletään kilpailukyky-yhteiskunnassa, jossa arvostetaan kilpailukykyä, taloudellista tehokkuutta ja tuottavuutta ja yksityistä vastuuta."

Eerik Lagerspetz kirjoittaa sosiaalisesta ontologiasta: "Näkemykseni mukaan sosiaalisen todellisuuden viimekätisenä perustana ovat jaetut asenteet. Palatkaamme rahan tarkasteluun. Kun hyväksyn tietynlaiset objektit rahaksi, oletan niistä yhtä ja toista. Ennen kaikkea, oletan että myös muut jäsenet siinä yhteisössä, jossa elän, yleisesti hyväksyvät nuo objektit rahaksi."

Jaetut asenteet viittaavat (implisiitisesti) toisiinsa: "Tällaiset jaetut asenteet voivat olla toiminnan osittaisia perusteita. Jos uskon muiden ajavan tien oikeaa puolta, se on hyvin painava peruste ajaa itsekin oikeaa puolta."

Tähän liittyen muistui mieleen aamuinen kokemus, kun takaa tuleva auto lähti ohittamaan liikennevaloissa olevaa autoletkaa vasemmalta puolelta, vastaantulevien kaistalta, kääntyäkseen myöhemmin vasemmalle pienelle tielle. Kyseinen autoilija oletti, että valo ei tänä aikana vaihdu vihreäksi, eli toisin sanoen edestäpäin ei tule autoja sinä aikana kun hän rikkoo normaalia käytäntöä.

Anneli Anttonen pohtii hoivan sosiaalisia merkityksiä: "Jos tavoitellaan nykyistä kattavampaa ansiotyön yhteiskuntaa, ikääntyneiden hoivaa on tuettava paljon enemmän. Eläkeiän myöhentäminen johtaa pakostakin puolisohoivan vähenemiseen tai tilanteeseen, jossa ikääntyneet työntekijät joutuvat samaan aikaan huolehtimaan työstä ja hoivasta."

Niinpä, asiat kytkeytyvät toisiinsa. Kun eläkeiän nostoa perustellaan sillä, että tarvitaan lisää resursseja yhteiskunnan pyörittämiseen, samalla tarvitaan lisää resursseja eläkeikää lähenevien hoivatyöhön, kun he eivät työssä ollessaan itse tähän kykene.

Jouko Kajanoja ja Robert Hagfors pohtivat "hyvän kehää", esittäen päättelyketjun jonka mukaan "keskeinen tekijä Pohjoismaiden korkean sosiaalisen pääoman ja yhteiskunnallisen menestyksen takana on historiallisesti suhteellisen varhain synnytetty koko kansaa kattava ja koko kansaa yhdistävä alkeiskoulutusjärjestelmä". Toki kehää voi lähteä kulkemaan jostakin toisestakin kohdasta, mutta sitä ei voine kieltää, ettei koulutuksella olisi ollut suurta menestystä Suomenkin menestykselle.

Kirjan lopussa Eero Hyvönen pohtii sosiaalista hengen ja hyvyyden näkökulmasta: 'Sosiaalisen ytimen ymmärtäminen edellyttää "ihminen on vain" -ajattelusta luopumista. Ihminen on aina myös, aina jotain enemmän. Ihmisellä on ajatus tai toive toisenlaisesta tai paremmasta, ja vain siksi hän kykenee näkemään myös oman todellisuutensa epäkohdat."

Yhteenveto: Hieno kirja!

Järjen valossa - elämänviisautta filosofiasta

2011-11-29T15:52:00.000+02:00

Eero Ojasen pieni kirja Järjen valossa - elämänviisautta filosofiasta (Kirjapaja, 2011; ISBN 9789522471468) on sisällönsä puolesta iso kirja. Ojanen laittaa lukijan pohtimaan muun muassa suuren ja pienen kysymystä: "Mikrokosmos - joka voi olla esimerkiksi ihminen - onkin samalla makrokosmos eli koko suuri maailmankaikkeus."

Jos tuosta teemasta vielä jatkaisi: "Ihmisellä täytyy olla jokin ajatuksellinen tai henkinen yhteys koko maailman rakenteeseen, eihän sitä rakennetta muuten voisi ihmiskielellä ja ihmismielellä tavoittaa."

Ja jatketaan vielä: "[Ihminen] toimii parhaan ymmärryksensä mukaan, tähtää hyvään, tekee asioita paremmiksi - ja samalla ymmärtää, että hän itse ei sittenkään ole kaikkivaltias."

Pieniä asioita, isoja kysymyksiä, sitä on Ojasen kirja - ja filosofia.

Ojanen lainaa Epiktetosta: "Niin kuin maalitaulua ei aseteta siksi, että ammuttaisiin ohi, ei ole myöskään luontaista pahuutta." - Tämä on sen tyyppinen lause, jonka itse sivuuttaisin turhan abstraktina, mutta Ojanen löytää tästä kysymyksen hyvyyden olemuksesta - ja päätyy tuossa jo aiemmin lainatun kaltaiseen ajatuskulkuun: "[O]leminen, tämä elämä itse, se on koko ajan suuntautumista johonkin."

Ja ihmisyydestä, lyhyesti: "Tule siksi mitä olet." Tämä ajatus pysäytti, kun sitä rupesin miettimään. "Ihmisyys on yhtä aikaa tosiasia ja ihanne. […] [I]hmisyys on aina myös vaatimus."

Ja Sokrates, joka teki itsemurhan valtion tuomittua hänet kuolemaan, vaikka olisi voinut paetakin: "Sian tai typeryksen onnellisuuden ylittävä onnellisuus on sen tajuamista, että ihminen kuuluu valtioon. […] Valtio olen minä, olisi Sokrates voinut sanoa."

Taloudesta Ojanen löytää sanottavaa, alkaen siitä että talous-sana saa alkunsa talosta, siis "huushollista", oman talouden hoitamisesta. Ekonomia eli kreikan oikonomia tarkoittaa juuri tätä. Mutta talous on väline, ei päämäärä, kuten nykyään tunnutaan ajattelevan. Ojanen viittaa Aristoteleen sanomisiin: "[A]jatus, että talous olisi jokin perusta, jonka pitää määrätä henkistä kulttuuria ja muita sen kaltaisia asioita, on järjenvastaista taikauskoa ja haihattelua. Rikkauksien tavoittelu tai niiden korostaminen johtaa helposti tällaisiin harhakuvitelmiin."

Entä sitten kauneus: "[Kun on nähnyt] kauneuden idean, siis kauneuden itsensä, niin sitä on helppo kokea ja tavoittaa lisää. Oikeastaan kauneus taitaa olla jonkinlaista myöntämistä. Sitä, että suostumme näkemään kauneuden ja yksinkertaisesti toteamaan, että tämä on kaunista."

Pieni suuri kirja!

Kuusamo: Luonnon keskellä

2011-11-28T15:03:00.000+02:00

Yäk, matkailumainontaa! Jees, valokuvia luonnosta! Mitä tästä nyt sanoisi? Kaksi valokuvaajaa (Hannu Hautala ja Paavo Hamunen) sekä ammattikirjoittaja (Tuomo Pirttimaa) ovat julkaisseet valokuvateoksen Kuusamo: luonnon keskellä (Mäntykustannus, 2010; ISBN 978-952-5712-21-6).

On vähän vaikea päättää, mikä on tämän kirjan arvo lukijalle. Kovin mainosmainen se on, hehkuttaen Kuusamoa ja sen matkailua niin että välillä suorastaan nolottaa. Toisaalta sitten ovat ne valokuvat, joista osa on kerrassaan sykähdyttäviä.

Siitä ei pääse mihinkään, että Kuusamo on luonnonkaunis paikka; toisaalta Kuusamo on myös matkailukeskus, mikä monien sinne reissaavien osalta tarkoittaa kaikkea muuta kuin luonnossa oleilua.

No, jonkinlainen - tosin kiiltokuvamainen - käsitys Kuusamosta tästä kirjasta syntyy, mukaan lukien Rukan laskettelukeskus ja muu sen sellainen yrittäjyys. Ilman matkailua ei Kuusamo olisi niin elinkelpoinen paikka kuin se tänään on, sitä ei voi kiistää. Ja ehkä se on hyväkin, että matkailijat pannaan yhteen paikkaan niin he eivät niin kauheasti sotke paikkoja yltympäriinsä.

Yhteenveto: Kirja jossa kannattaa keskittyä valokuviin ja niistäkin valikoiden itseään eniten puhutteleviin. Tekstit ovat kuin matkailumainoksesta.

Suotyypit ja niiden tunnistaminen

2011-11-27T15:28:00.003+02:00

Jukka Laine ja Harri Vasander ovat kirjoittaneet Suomen olosuhteisiin tarkoitetun oppaan Suotyypit ja niiden tunnistaminen (Metsäkustannus, 2008; ISBN 978-952-5694-20-8). Opas sopii opiskelijoille, metsäalan ammattilaisille ja metsänomistajille.

Kustantajan sivuilla kerrotaan: "Opas esittelee suotyyppijärjestelmän sekä luonnontilaisten suotyyppien ja turvekangastyyppien kuvaukset. LOPPUUNMYYTY. Uudistettu painos ilmestyy vuonna 2012." Onneksi kirjasto tulee apuun, sieltä teoksen vielä saa käsiinsä, uutta painosta odotellessa.

Ennen tämän kirjan lukemista en tiennyt soista juuri sen kummempaa kuin kolmijaon korpi, räme ja avosuo, sekä sanat neva ja letto. Mutta kirjasta avautuu suotyyppien moninaisuus, sekatyyppejä unohtamatta.

Otetaan sisällysluettelosta ote, pääkohdittain: Aidot korvet, Aidot rämeet, Ruskosammaleiset eli lettoiset suotyypit, Ruohoiset suotyypit, Saraiset suotyypit, Lyhytkortiset suotyypit ja Rahkaiset suotyypit. Ja näiden sisältä löytyy sellaisia suotyyppejä kuin kangaskorpi, rimpiletto, varsinainen saraneva ja niin edelleen.

Olen vaellellut muun muassa Tremanskärrin soilla, kuten myös Valkmusan kansallispuistossa, joista kummastakin löytyy mukavasti erilaisia suotyyppejä. Tämä kirja on mukava reissussa mukaan otettavaksi, sen avulla voi pähkäillä millaisesta suotyypistä on milloinkin kyse, ja millaisia elinolosuhteita ympäristö lajeilleen tarjoaa.

Hyödyllinen kirja luonnossa kulkeville!

Maailmanparantaja

2011-11-26T15:18:00.001+02:00

Kalle Isokallion veijariromaani Maailmanparantaja (Tammi, 2011) ei ole järin syvällinen, mutta hauska se kyllä on, ja kohtalaisen sujuvasti kirjoitettu. Yrityksensä myynyt teollisuusneuvos Perttu Korhonen päättää parantaa maailmaa, tai ainakin yhden suomalaisen kunnan elämää, ja tästäkös sitten opittavaa riittää, puolin ja toisin.

Isokallio veistää huumoria niin EU-poliitikoista kuin suomalaisista virkamiehistäkin. Osansa saavat kuntien verojärjestelmä ja kaiken maailman elinkeinotukea tarjoavat instanssit.

Mukavia heittoja löytyy moneen suuntaan, vaikkapa konsultteihin: "Luulee vielä saaneensa toimeksiannon kyvykkyytensä ansiosta eikä armosta."

Mainio oli se kohta missä ranskalainen EU-virkamies Jean Pierre päätti saada haltuunsa Nurmelan kunnassa kehitetyn ohjelmistoinnovaation: "Suomalaiset oat kyllä osaavia kun pitää saada aikaan jotain monimutkaista, mutta onnettomia kun se on vietävä markkinoille. Vai muistaako kukaan yhdenkään suomalaisen hajuveden nimeä? Tai käsilaukun? Niitäkin kuulemma tehdään jossain päin Suomea. Me ranskalaiset sen sijaan ymmärrämme markkinointia, röyhisti Jean Pierre rintaansa. Kuka muu pystyy myymään pullotettua kraanavettä kahdenkymmenen euron litrahintaan, Kiinassa valmistettuja keinonahkaisia naisten käsilaukkuja tuhannella eurolla ja pilalle asti siniseksi homehtunutta juustoa viidensadan euron kilohintaan?"

No, oli kirjassa tyhjäkäyntiäkin, ja muutama sivu jäi pelkän silmäyksen varaan, mutta mukavan piristävä lukukokemus kaiken kaikkiaan. Kirjan paras hahmo oli kuitenkin Taimi-koira, tai ainakin kuvaukseltaan uskottavin.

Linnut, elämäni harrastus

2011-11-25T15:32:00.009+02:00

Kimmo Aulan kirja Linnut, elämäni harrastus (Kustantaja Laaksonen, 2011) kertoo lintuharrastuksen historiasta Helsingissä, eikä se kovin pitkä aikajakso olekaan, vähän yli sata vuotta. Kirjasta sanotaan, että se on "läpileikkaus Helsingin alueen lintuharrastajiin 1800-luvun lopulta nykypäivän bongareihin".

Kirjassa on teema-artikkeleja ja "kirjoittajien tarinoita", jotka kummatkin ovat kiinnostavia, ehkä nuo lintuharrastajien omakohtaiset tarinat kuitenkin niitä kaikkein mukavimpia lukea.

Lintuharrastus syntyi oikeastaan ihmisten vapaa-ajan myötä, samoihin aikoihin kun käsitys luonnosta muuttui vihamielisestä vastustajasta suojeltavaksi aarteeksi. Vielä 1900-alkupuolella lintuharrastajia oli vain muutama, mutta 1900-luvun loppua kohden linnuista tuli melkeinpä kaiken kansan harrastus.

Lintuharrastus kehittyi monimuotoiseksi, ja kehitykseen liittyy monia mielenkiintoisia juttuja, muun muassa se miten sorsa "kesytettiin" ja saatiin elämään kaupungissa, jolloin ihmiset saivat lähiympäristössään mukavia lintukokemuksia. Lintuja ruvettiin rengastamaan, mistä tuli ajan mittaan lintuharrastuksen eräänlainen selkäranka ja eräs lintuharrastukseen yleisesti yhdistetty piirre.

Ihan auvoista ei lintuharrastajien yhteiselo aina ollut. Kirjassa kerrotaan kerhotoiminnasta vuonna 1951, jolloin esitelmä keskeytyi yleisön häirintään, jopa siinä määrin, että syylliset "S ja P vapautetaan seuran jäsennyydestä". No, harvinaista tuollainen sentään on ollut!

Eräs teoksessa läpi juokseva teema on naurolokkien esiintyminen Helsingin alueella - sillä kun on suunnilleen samanlainen 150 vuoden aikajakso kuin lintuharrastuksellakin. Kanta kasvoi varsin suureksi, mutta nykyään laji on vähentynyt huomattavasti ja suuret yhdyskunnat ovat lähes kadonneet.

Mainio kirja - niin lintuharrastajille kuin linnuista muuten kiinnostuneille. Aika jännää, miten vähän aikaa olemme ymmärtäneet lintujen elämää, saati edes tienneet mitä lintulajeja Suomessa elää.

Lumen maisema - Taneli Eskola talven kuvaajana 1971-2010

2011-11-24T15:25:00.002+02:00

Kirja Lumen maisema - Taneli Eskola talven kuvaajana 1971-2010 (Hämeenlinnan Taidemuseo, 2010) on valokuvanäyttelyyn liittyvä antologia, josta käy ilmi Eskolan osaaminen talven kuvaajana. Tosin pienehkö kirja ei pysty tuomaan esille pigmenttivedosten katselukokemusta, mutta hyvä tämäkin.

En Eskolan valokuviin ollut aiemmin - ainakaan muistaakseni - tutustunut. Tämä teos oli mielenkiintoinen ensikosketus valokuvaajaan joka tuntuu olevan kotonaan vähäeleisten mutta paljon puhuvien teemojen parissa. Monet värivalokuvistakin ovat lähes mustavalkoisia, ja joissakin mustavalkokuvissa tuntuu olevan paljonkin sävyjä, melkein niissä aistii talven niukat värit.

Mainio teos, olkoonkin "vain" näyttelyn antologia.

Rework - Tee työsi toisin

2011-11-23T15:16:00.008+02:00

Mitä jos työelämä olisi täysin erilaista kuin tänään? Haasteen kaikille organisaatioille - ja niiden työntekijöille - esittävät Jason Fried ja David Heinemeier Hansson kirjassaan Rework - Tee työsi toisin (Atena, 2011; ISBN 9789517967051).

Teos on ilmestynyt suomeksi, mutta luin sen alkuperäiskielellä, ja harvinaisen mukava lukukokemus tämä olikin, sillä kirjoittajien teesit ovat suorasukaisia, provosoivia ja lähes täysin vailla johtamiskirjallisuuden jargonia.

Kirjoittajat työskentelevät 37signals-nimisessä yrityksessä, joka tarjoaa ketteriä verkkopohjaisia välineitä projektinhallintaan, asiakkuuksien hoitoon ja sen sellaiseen. Tämän yrityksen filosofiana on pysyä pienenä ja ketteränä ja kaikin keinoin vastustaa rönsyilyä ja kasvua kasvun vuoksi.

Kirjoittajat haastavat lukijansa samanlaiseen liiketoiminta-ajatteluun: mitä jos yrityksessä ei olisikaan tuhansia, satoja tai kymmeniä työntekijöitä - mitä jos kaksi tai kolme riittäisi? Tai vain yksi?

Kirjoittajilla on mainiota teesejä: "Kokoukset ovat myrkkyä", "Anna potkut työhulluille", "Tee pieniä päätöksiä", "Älä ole sankari" ja niin edelleen. Tervettä toisinajattelua!

Otetaanpa esimerkiksi työhulluus, jota pidetään jollakin tavalla sankarillisena. Kirjoittajat ovat toista mieltä: "Not only is this workaholism unnecessary, it's stupid. Working more doesn't mean you care more or get more done. It just means you work more. […] Workaholics wind up creating more problems than they solve."

Aika kova väite: työhullut ovat ongelma. Mutta kirjoittajat perustelevat väitteensä: "They try to fix problems by throwing sheer hours at them. They try to make up for intellectual laziness by brute force. This results in inelegant solutions. […] They even create crises. They don't look for ways to be more efficient because they actually like working overtime."

Siis eroon työhulluudesta ja työn sankaruudesta: "Workaholics aren't heroes. They don't save the day, they just use it up. The real hero is already home because she figured out a faster way to get things done."

Kirja on täynnä edellisen kaltaisia oivalluksia, muun muassa siitä miksi kokouksia pitää välttää kaikin keinoin ja miksi keskeytyksistä pitää päästä eroon - vaikka ottamalla käyttöön työpaikan "älä puhu kenellekään mitään -päivä".

Niin, ja isojen (ja vaikeasti muutettavien) päätösten sijaan pitää tehdä pieniä päätöksiä, sellaisia joissa on helppo korjata virheet, kun kasvojen menettämisen vaara on pieni ja kurssin korjaamiseen ei tarvita isoja toimenpiteitä.

Erinomainen, ajatuksia herättävä puheenvuoro!

Kerjäläinen ja jänis

2011-11-22T15:03:00.010+02:00

Että näinkin voi romaanin kirjoittaa! Kyllä sai ihmettelemään tämä Tuomas Kyrön kirja Kerjäläinen ja jänis (Siltala, 2011; ISBN 9789522340689). Karheaa kerrontaa, enkä olisi uskonut että tämmöinen sillisalaatti tyylejä voisi toimia, mutta kyllä se toimii; minut kirja vei mukanaan ihan liikuttuneeksi asti.

Ja vaikka kirjan nimessä on jänis, kyllä se kani on, semmoinen joka Töölön puskista löytyi Romanian slummista Suomeen tulleen Vatanescun kumppaniksi. Ja melkoinen spektaakkeli siitä syntyy kun mies ja kani kulkevat ympäri Suomea, niin Lappiin marjoja poimimaan kuin taikurin apulaisiksi yöjunaan.

Kyrö sekoittaa tyylilajeja mielin kielin, esimerkkinä venäläinen gangsteri Jegor Kugar, jonka sisäinen dialogi kuulostaa paikka paikoin Björn Wahlroosilta, sillä rationalisointia ja tuottavuutta tarvitaan suojelubisneksessäkin.

Kyrö purkaa nykysuomalaisuutta karikatyyrimaisesti, sanan käytön virtuoosina, jonka hahmotelmissa on puolet tuskaa, puolet naurua. Tämmöisiä kohtaloita, tämmösessä Suomessa: tulemmeko keskenämme toimeen kuin ihmiset?

Käänteitä riittää, ei vähiten siinä vaiheessa kun päästään tutun populistisen poliitikon nahkoihin, rekvisiittana jalkapallojoukkueen sininen kaulaliina. Miten pitkälle voi kerjäläisen ja jäniksen - anteeksi, kanin - matka johtaa?

"Hyvä pallo kiertää." "Ihminen on pallo. Välillä tyhjä, pumppaamalla täyttyy."

Hauskalla tavalla Kyrö kierrättää "palloa", ja kuinkas käykään, populistisesta puolueesta kuoriutuu aidosti kansainvälisyyteen suuntautunut, maahanmuuttomyönteinen puolue, joka voittaa vaalit toisensa jälkeen ja samalla pistää maailmanpolitiikan kuviot uuteen uskoon.

Niin, ja hauskasti Kyrö ottaa mukaan myös sosiaalisen median kuviot, sen läpinäkyvyyden joka tulee siitä kun se mikä tapahtuu välittömästi näkyy yhteisömediassa. Ja tuomalla tämän puolen esiin ikään kuin rivien välissä Kyrö taitavasti hyödyntää some-kulmaa kerronnassaan, sortumatta kikkailemaan sosiaalisen median detaljeilla.

Tästä kirjasta löytyy nyky-Suomen koko kuva, tai ainakin riittävä kuva Suomesta olennaisimman ymmärtämiseen. Ja vaikka kirjoittaja ei haudanvakavasti tarinaansa kerrokaan, niin ihan riittävästi tässä kirjassa, kaikessa lämpimässä huumorissaan, on myös vakavaa viestiä kansakunnan tilasta.

"Hyvä kani kiertää, voisimme ajatella."

Metsätyypit - opas kasvupaikkojen luokitteluun

2011-11-21T15:10:00.004+02:00

Tässä on tiiviissä muodossa perustietoa metsistä, ammattilaisille tai sellaisiksi aikoville: Metsätyypit - opas kasvupaikkojen luokitteluun (Metsäkustannus, 2008; ISBN 978-952-5694-22-2). Kirjan tekijät ovat Juha-Pekka Hotanen, Hannu Nousiainen, Raisa Mäkipää, Antti Reinikainen ja Tiina Tonteri.

Mikä on metsätyyppijärjestelmä? No, kirjan takakannesta opimme, että kyseessä on "käyttökelpoinen menetelmä metsänkasvupaikkojen biologisen tuotoskyvyn kuvaamiseen aluskasvillisuuden perusteella".

Järjestelmää on käytetty Suomessa jo sadan vuoden ajan, ja vaikka se on ehkä teoreettisesti ajatellen keinotekoinen järjestelmä - joidenkin mielestä epämääräinen ja ongelmallinen - niin käytännön tarpeisiin se sopii vallan mainiosti, silloin kun suunnitellaan ympäristöalan toimenpiteitä.

Jotta asia konkretisoituu, otetaan kirjan sisällysluettelosta ote, luvusta Kasvupaikkatyypit ja niiden metsätyypit: Lehdot, Lehtomaiset kankaat, Tuoreet kankaat, Kuivahkot kankaat, Kuivat kankaat, Karukkokankaat sekä Kitu- ja joutomaaluokat kivennäismailla.

Ja metsätyypin määrittäminen on sinänsä kohtuullisen helppoa, aloitetaan listan alkupäästä eli runsasravinteisista kasvupaikoista ja mennään siitä kohti listan loppua, vertaamalla metsätyypin indikaattorilajistoa kyseisen paikan lajistoon, kunnes vastaan tulee se oikea.

Ja vaikka käytännössä voi olla jonkin verran miettimistä siinä, että onko kyseesä juuri tämä vai tuo toinen metsätyyppi, niin riittävän hyvin määrittäminen onnistuu kohtuu pienelläkin harjoituksella.

Sinänsä on aika jännää, että tämä varsin havainnollinen järjestelmä on käytössä vain Suomessa. Toisaalta järjestelmä on selvästi ollut sidoksissa sen soveltamistarkoituksiin, erityisesti metsätalouden käytössä, joten kansallisilla käytänteillä on suuri merkitys järjestelmän käyttökelpoisuuteen.

Mutta: ei hassummin satavuotiaalta. Voisiko sanoa, ettei tässä järjestelmässä ole kovin pahasti menty päin mäntyä. Tunnetustihan niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan, ja vähintäänkin tämä kirja auttaa siihen ongelmaan ettei näe metsää puilta. (Kirja on niin asiallinen, että jonkinlaista loppukevennystä tässä oli pakko hakea.)

Sydän hihassa

2011-11-20T10:32:00.001+02:00

Markku Kosken kirjassa Sydän hihassa (WSOY, 2011) on melkoinen väite etukanteen painettuna: "Markku Koski on Suomen ainoa autenttinen ajattelija." Tämä lainaus Peter von Baghilta istuu kyllä kirjaan, sillä autenttiselta se tuntuu, mutta Suomen ainoa… enpä tiedä.

Kirja sisältää lyhyehköjä kirjoituksia, joita en ihan esseiksi menisi nimittämään, vaikka niistä esseistinen tyyli kylläkin tulee mieleen, mutta jotain esseen ja pakinan ja kolumnin välimuotoa tässä on tavoiteltu. Ja mielenkiintoisista aiheista Koski kirjoittaa. Eikä hirveästi haittaa, että tekstien kirjoittamisesta on (mitä ilmeisimmin) joskus kulunut jo aikaa, sillä jälkiviisaushan on luontevinta viisautta.

Kirjoittajana Koski on varsin mukava, monelta kannalta asioita pohtiva, ja silloin tällöin hän lyö terävästi. Mielenkiintoisia ovat myös hänen muilta lainaamansa ajatukset, esimerkiksi tämä lause Gilles Deleuzelta: "Nykyajan rutto ei ole siinä, että meitä jotenkin estettäisiin kommunikoimasta, vaan sitä on nimenomaan merkityksettömien lausuntojen mieletön ylitarjonta."

Ja kyllä, Koski kirjoittaa merkityksellistä tekstiä, sellaista jossa on selvästi nähtävissä laaja sivistys ja tietopohja, joka auttaa arvottamaan nykyajan pintailmiöitäkin. Esimerkiksi Big Brother -formaatti muuttuu Kosken käsittelyssä suorastaan kiinnostavaksi - pitäisikö kyseistä sarjaa joskus vilkaista kun ei ole koskaan tullut tehtyä? (Niin vähän katson televisiota, useana päivänä viikossa en ollenkaan ehkä Pikku Kakkosta lukuunottamatta.)

Näin Koski: "Big Brother on oiva esimerkki nykytelevision suuntauksesta, jossa katsoja tyytyy siihen, ettei ruudussa tapahdu pitkään aikaan mitään. […] Se todellinen tapahtuminen sijoittuu talon ulkopuolelle, sillä yksinkertaisen ja tylsän perustuotteen rungon kylkeen on kasvatettu muhkea oheisaineistopahka."

Melusta myös löytyy sanottavaa: "[N]ykypäivän meluisimpia paikkoja ovat internetin keskustelusivut ja sanomalehtien yleisönosastot, joissa ei tietenkään keskustella, vaan pidetään meluisaa mieltä. Eivät ne perussuomalaisetkaan ole mitään hiljaisia jörriköitä, vaan inttävät ja änkkäävät kuin vanhat akat."

Ja sitten vielä: Koski perustelee uskottavan tuntuisesti, miksi Matti Vanhanen on kuin ilmetty "Clark Kent, joka muuntuu tarpeen tullen supersankariksi". Todisteaineistoa löytyy muun muassa Vanhasen pääkirjoituksista, joissa oli mukana "supersankarimaisia maailmanparannusideoita".

Hyvä kuva! Viestijän valokuvausopas

2011-11-19T15:13:00.004+02:00

Onko seitsemän vuotta sitten julkaistu valokuvausopas enää ollenkaan käyttökelpoinen? Hyvä esimerkki tämmöisestä on Peter Forsgårdin pikkuinen kirja Hyvä kuva! Viestijän valokuvausopas (Inforviestintä, 2004).

Kirja alkaa lupaavasti otsikolla "Valokuvaus on ajattelua", ja kirjan ensimmäinen tekstikappale on tämmöinen: "Ensiksi valokuvaus on ajattelua. Toimivan valokuvan lähtökohtana on ajatus - ei teknisesti monipuolinen kamera tai uusinta tekniikkaa edustavat välineet. Kamera on vain ja ainoastaan ajatuksen ilmaisun väline."

Juuri näin!

Lehtikuvaajalle Forsgård antaa yhteen virkkeeseen tiivistetyn ohjeen: "ajattele mitä otat, ota mitä ajattelet ja ota riittävästi!"

Kuvan sommittelusta Forsgård kertoo olennaisia asioita: "Kameran etsimen kautta avautuva kuva ja sommitteluasetelma muuttuu merkittävästi pienilläkin liikkeillä. Sommitteluvalinnat ovat usein kiinni erittäin pienistä muutoksista ja kyvystä nähdä kuva-ala sommitelmallisesti kiinnostavasti. Sommittelusta tulee ja pitääkin tulla kokemuksen kautta intuitiivista näkemistä."

Mutta sitten on sanottava, että vaikka ajankohtaansa nähden tämä opas on ollut edistyksellinen, ei se sitä enää ole. Kännykkäkameroilla saa paljon parempia kuvia kuin kirjassa mainittu VGA-taso (640 x 480).

Ja kun puhutaan digitaalikameran - nykyisin digikameran - heikkouksista, niin siinä kyllä näkee miten aika on muuttunut: "Toimivuus pakkasessa on heikohko." "Laukaisuviive on pitkähkö." "Pitkillä valotusajoilla ja herkillä asetuksilla (esim. ISO 400) esiintyy kohinaa."

Kehitys on kehittynyt - aivan hurjasti. Tämä kirja on enää lähinnä kuvaus siitä, millaista digikameran käyttö oli silloin kun ne olivat vasta murtautumassa valtavirtaan.

Meili meitä pyörittää - Työelämän sähköpostiviestintä

2011-11-18T15:12:00.007+02:00

Anja Alasilta kirjoitti mainion kirjan sähköpostista, tai "meilistä", joka tuppaa näinä päivinä unohtumaan pikaviestien ja verkostoitumispalveluiden jalkoihin, mutta on yhä edelleen tärkeä viestintäväline. Kirja Meili meitä pyörittää - Työelämän sähköpostiviestintä (Infor, 2009) mahtuu pienempäänkin taskuun, eikä teksti ole ollenkaan vanhentunut vaikka pari vuotta on vierähtänyt ilmestymisestä.

Kirja on kirjoitettu siten, että niksejä ja ajatuksia voi poimia sieltä täältä - ja näin Alasilta suosittelee tekemäänkin. Kohta "12 teesiä - ota tai jätä" oli mukavan kantaaottava, ja sieltä poimin teesit 1 ja 12: "Lähetä meiliä vain silloin, kun uskot sen vievän sanomasi perille." "Ole ihmisiksi."

Alasilta kirjoittaa myös blogeista, otsikolla "Ota blogi todesta." Seuraava oli mainio kiteytys: "Jos haluat luodata, mitä muut ideoistasi ajattelevat, blogi lyö meilin mennen tullen. Et saa kommentteja ehkä blogiin, mutta melko varmasti aiempaa enemmän kahvipöydässä ja puhelimessa - tai meilitse."

Voin todeta, että näin tosiaan on: blogi toimii, ja vaikka kommentteja voi olla vähän, ei sitä kannata harmitella. Blogi tekee työtään hiljaa.

Entä sitten se sähköpostin ikävä piirre, että se tuntuu levittävän kiirettä (tai kiireen tuntua) ympäriinsä. Alasilta tarjoaa hyviä ohjeita, muun muassa tämän: "Varo, että et meilaa omaa kiirettäsi toisten niskoille. Viestejä kirjoittaessaan ei konkreettisesti näe eikä kuule muiden tilannetta; siksi sitä on muistettava tietoisesti ajatella. […] Laatu ja teho ottavat aina aikansa."

Hyvä kirja, ja sopivan napakka.

Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio

2011-11-17T15:21:00.001+02:00

Mikko Porvalin kirja Operaatio Hokki - Päämajan vaiettu kaukopartio (Atena, 2011) valittiin Tieto-Finlandia -ehdokkaaksi 2011. Teos kertoo kummallisesta sattumusten kavalkadista. Jatkosodan viimeisinä viikkoina, juuri aseleponeuvottelujen alla, päätettiin tehdä kaukopartioisku Petroskoin ratapihalle. Mutta juuri mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan...

Alunperin 50-miehistä joukkoa johti Ilmari Honkanen, Mannerheim-ristin ritari. Suunnitelmaan kuului lennättää partiomiehet vesitasoilla vihollisen selustaan. Operaatio Hokiksi nimetty partio pyrki halvaannuttamaan vihollisen rautatiekuljetukset Aunukseen ja Pohjois-Karjalaan.

Porvali kertoo kaukopartion tarinan kaikkine kommelluksineen: yksi kuljetuskoneista putosi, täydennyslennolla lentäjä törmäsi juovuksissa puuhun, ja partion johtaja sairastui. Ja kaiken lisäksi mukana olleiden kertomukset tapahtumista ovat ristiriitaisia, johtuen kirjausten puuttumisesta ja muistikuvien eroavaisuuksista, joten aivan tarkkaa selontekoa tapahtumista ei enää ole edes löydettävissä.

Porvalin kirja on taitavasti kirjoitettu, kiihkoilematon, hyvinkin realistinen kuva Suomen pyrkimyksestä saada sodan viime hetkillä hieman parempia neuvotteluasemia. Jännitysmomenttia riittää loppuun asti, sillä aselevon syntyessä partio Hokki oli yhä vihollisen selustassa ja paluu kotiin teki tiukkaa.

Vaikka sotakirjallisuutta en ihmeemmin ole lukenutkaan, tämä kirja kyllä piti otteessaan - luin sen lähes yhdellä istumalla. Merkillinen tarina, ja hyvin kerrottu.

Lisäys: Tämä kirja ei voittanut Tieto-Finlandiaa 2011, sillä palkinto meni teokselle Suomen jäkäläopas. Arvioin sen jo aiemmin - ja kuten silloin jo totesin: hyvä valinta!

Kyselyjen kultakausi - ajattelun kivikausi?

2011-11-16T15:01:00.007+02:00

Vähän tekisi mieli aloittaa tämä teksti Tuomas Kyrön tapaan "Kyllä minä niin mieleni pahoitin", mutta ei. Ihan toinen juttu tähän antoi sysäyksen, nimittäin Katleena Kortesuon blogipostaus "Ole hyvä ja vastaa näihin 228 kysymykseen".

Nimittäin. Joka tuutista tulvii kyselyjä. Milloin kysellään strategiasta, silloin selvitetään laatua ja tällöin tutkitaan toiveita.

Tästä on tullut itselleni samanlainen harmi kuin kuivan ihon kutinasta, joka iskee loppusyksystä, kiitos keskuslämmityksen ja ilmastoinnin. Kutinaan tepsii rasva, mutta kyselyihin ei taida tepsiä edes Raid.

Onko Suomessa taas keksitty kätevä tapa olla puhumatta keskenämme? Kännykkähän meitä jo puhumiseen opetti (tosin ei kasvokkain), mutta ehkä puhumisesta on tullut jo meikäläisille sietämätön yliannostus.

Jees. Tehdään kysely, niin ei tarvitse keskustella!

* * *

Lainaanpa tässä vielä Katleenaa: "Hämeenlinnan kaupunki toivoi, että osallistuisin palautekyselyyn. Mielelläni. Kiva juttu, että kaupunki haluaa kuulla näkemykseni palveluistaan. Paitsi että eipäs halunnutkaan. Minun olisi pitänyt vastata 228 kysymykseen, jos olisin halunnut kertoa kantani. En jaksanut."

Mikä tässä mättää? Epäsymmetria. Nimittäin se, että kyselyn voi lähettää sadoille tai tuhansille ihmisille ja näin syödä heidän aikaansa, kun taas kyselyn lähettäjä selviää pienehköllä työllä. (Joissakin kyselyissä tuntuu että tekemiseen ei ole käytetty montakaan tuntia.)

Toinen juttu on sitten se, että kysely ei varsinaisesti selvitä mitään. No joo, ainahan voi laittaa vapaamuotoisia kenttiä, mutta mitä sitten? Kertooko kenttään kirjattu vastaus yhtään mitään?

Tässä yhteydessä on nostettava hattua niille tarkkaan ja harkiten tehdyille kyselyille joihin olen saanut osallistua, esimerkiksi Jyväskylän yliopiston selvitykseen "Eettinen kuormittavuus johtajien työssä".

Jos metodiikka on tarkkaan mietitty, ja kohderyhmä on itse kiinnostunut ongelmanasettelusta, homma toimii. Mutta vain tiettyyn rajattuun tarkoitukseen, esimerkiksi tutkimushypoteesin selvittämiseen.

* * *

Mistä päästäänkin useimpien kyselyjen sisäänrakennettuun ongelmaan: sokeuteen. Kyselyn tekijä hakee varmistusta omalle maailmankuvalleen, jo kysymyksenasettelusta lähtien. Toki kyselyllä voi pyrkiä testaamaan kumottavissa olevia hypoteeseja, mutta enpä sellaisia ole juuri nähnyt muutamaa tieteellistä kyselyä lukuunottamatta.

Otetaan konkreettinen havainnollistus ja suomalaisten suosikkiesimerkki: Nokia. Esimerkkini on siinä mielessä täysin fiktiivinen, että se perustuu oletukseen jonka mukaan Nokia on tehnyt asiakkailleen kyselyjä puhelimistaan.

Mutta eteenpäin. Nokia siis kyseli: "Asteikolla 1-4, kuinka tärkeä ominaisuus kamera on puhelimessa? Entä qwerty-näppäin?" (Samaan aikaan ihmiset kohisivat: "iPhone! iPhone!") Nokia jatkoi kyselyään: "Pitääkö puhelimessa olla irroitettavat puukuoret?" ("iPhone!") "Paljonko kamerassa tulisi olla gigapikseleitä?" ("iPhone!") "Entä prosessorin kellotorni? ("iPhone!") "Entä sisäänrakennettu vessa?" ("iPhone!")

Niinpä: niin kysely vastaa kuin sillä kysytään. Kyselystä puuttuu - määritelmän mukaan - keskustelu.

Nokian strategia perustui markkinoiden valtaamiseen ja markkina-aseman kannalta kaikkien olennaisten positioiden miehittämiseen, siis valtapolitiikkaan. Kaikki on hyvin siihen asti, kunnes joku miettii tuotteen uusiksi ja tuo tarjolle jotain sellaista joka ohittaa aiemmat asetelmat kokonaan. Ja näin käy aina, sillä kenelläkään ei ole riittävästi resursseja valtaamaan kaikkia mahdollisia positioita.

* * *

Mutta ei tässä vielä kaikki. Se mikä on mielestäni kaikkein vaarallisinta kysely-kuumeessa on se, että kyselyjä käytetään legitisoimaan päätöksentekoprosesseja. Julkishallinnon piirissä tätä voi sanoa näennäisdemokratiaksi.

Tehdään kysely! Sillä saadaan asia liikkeelle ja voidaan tehdä ne päätökset jotka halutaan.

Ja kun kysely tehdään, kuka siinä käyttää valtaa? Kyselyn teettäjä. Ei keskustelua, ei vuoropuhelua - päätökset tehdään muualla.

* * *

Mutta päästäänkö kyselyistä eroon? Kovin vaikeaa se on. Nimittäin jos asioista lähdettäisiin keskustelemaan, esimerkiksi World Cafe -formaatin tyylisesti, tarkoittaisi se sitä että osallistujien pitäisi ottaa aidosti osaa, ja näyttää myös tietämättömyytensä laajuus.

Kyselyn taakse on helppo piiloutua, mutta menepäs keskustelemaan niin ei kestä aikaakaan kun osapuolet tietävät toistensa ymmärryksen rajat.

Ja keskustelusta on vielä pitkä matka yhdessä tekemiseen, siis siihen että suunnittelun ja toiminnan yksityiskohdat avataan ja etsitään yhteistä ymmärrystä ja parhaita ratkaisuja. Tätä toivotaan, mutta haaveeksi taitaa jäädä.

Ja kun miettii esimerkiksi Euroopan taloudellista myllerrystä viime kuukausina, pakostakin tulee mieleen että - mitä jos tehtäisiin kysely? Eiköhän asia sillä hoidu?

PS. Kollega huomautti, että tästä puuttuu kysely. No, toimeksi saaneena...

Asteikolla 1-4, oliko tämä blogipostaus mielestäsi hyödyllinen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tämän blogipostauksen lukemiseen? _

Asteikolla 1-, kuinka monta työtuntia käytit tähän kyselyyn vastaamiseen? _

Muuta palautetta? _

Toimi heti - Lopeta lykkääminen

2011-11-15T15:07:00.005+02:00

Kerry Gleeson on kirjoittanut mainion kirjan tehokkaista työskentelytavoista: Toimi heti - Lopeta lykkääminen (WSOY, 2000).

Miksi työssä ei tule tulosta? Gleesonin mukaan siksi, että aniharva meistä on saanut minkäänlaista työteho-opetusta: "Varsinkin henkisen työn tekijöiltä puuttuu liian usein organisointikyky. He osaavat kyllä suunnitella komean talon, luoda nerokkaan mainoksen tai neuvotella hyvät kaupat mutta eivät pysty ohjelmoimaan työviikkoaan eivätkä suoriudu odottamattomista keskeytyksistä, puhumattakaan yllättävistä haasteista."

Kirjassa on roppakaupalla konkretiaa: toimi näin. Tässä pari esimerkkiä:

Otat tavaksesi jakaa asiat kahteen ryhmään: tärkeisiin ja joutaviin. Jos asia on tärkeä, hoidat sen heti. Ellei asia ole tärkeä, unohdat sen.
Käytät tehtävien loppuun saattamisessa yhtä paljon kekseliäisyyttä kuin niiden siirtämisessä tuonnemmaksi.

Siis näin: "Soita Marjalle. Vastaa sähköpostiviestiin heti. Kirjoita vastaus asiakkaalle, jolta olet saanut valituskirjeen. […] Puhu pomolle ongelmasta. Toimi heti. Tulet yllättymään, kuinka vähällä vaivalla pääset ja kuinka hyvältä sinusta tuntuu, kun olet hoitanut asian."

Mutta käytäntö on vaikeaa, vanhoista lykkäämisen tavoista ei pääse helposti irti: "Ongelma on siinä, että ihmiset luulevat noudattavansa periaatetta vaikkeivät niin teekään." Siis: kun törmäät johonkin asiaa ensimmäisen kerran, hoida se heti.

Gleeson neuvoo: "Käytä kekseliäisyytesi tehtävän loppuun suorittamiseen, älä sen siirtämiseen. Marja on siis lomalla. Kuka muu tuntee asian? […] Keneltä voit saada tarvitsemasi tiedot? Kenelle Marja on saattanut delegoida tehtävän? Olisiko kuitenkin mahdollista hoitaa asia ennen maanantaita?"

Erinomainen teos, ja vaikka sen ilmestymisestä on aikaa, toimivat opit hyvin myös nykyisessä nettimaailmassa - ehkä jopa paremmin kuin ennen nettiä, somea ja mitä niitä nyt onkaan.

Digitaalinen markkinointiviestintä - esimerkkejä parhaista käytännöistä yritys- ja kuluttajamarkkinointiin

2011-11-14T15:11:00.003+02:00

Heikki Karjaluoto on kirjoittanut perusteellisen oppaan markkinointiviestinnästä: Digitaalinen markkinointiviestintä - esimerkkejä parhaista käytännöistä yritys- ja kuluttajamarkkinointiin (Docendo, 2010; ISBN 978-951-0-36091-0). Jyväskylän yliopistossa professorina toimiva Karjaluoto hallitsee aiheensa, ja tuo parhaita käytäntöjä esille lukuisten esimerkkien kautta.

Hiukan pisti silmään se, että Google, Coca-Cola ja Nokia tuodaan kirjassa moneen otteeseen esiin markkinointiosaajina, mutta missä piilee Apple, joka elokuussa 2011 saavutti maailman arvokkaimman yrityksen aseman (pörssiarvolla mitattuna)?

Integroidussa markkinointiviestinnässä toimitaan monella tavalla toisin kuin perinteisesti: massaviestinnän sijaan valikoitu viestintä, monologin sijaan dialogi, lähettäjän sijaan aloite on vastaanottajalla ja niin edelleen. Näin se menee!

Karjaluoto tuo esille sen, että monen organisaation ongelma markkinointiviestinnässä on suunnittelemattomuus. Tehdään entisen vuoden budjetin mukaisesti eikä mietitä keinoja eikä tavoitteita: "Tärkein tekijä, joka erottaa hyvät ja huonot markkinointiviestijät, on nimenomaan suunnittelu, ja huonoilla markkinointiviestijöillä sen puute on markkinointiviestinnän tehottomuuden ydin."

Varsinkin nykyisin, kun yhä enemmän toimitaan sosiaalisen median nopearytmisessä ja arvaamattomassa maailmassa, hyvä suunnittelu on kaiken lähtökohta. Siinä sitä on haastetta!

Kevään kukat, syksyn kuu - Kootut tankarunot 1960-1982

2011-11-13T15:11:00.000+02:00

Muistatko vielä? 57577, niin menee tankarunon malli. Tuomas Anhava suomensi reilun 20 vuoden aikana suuren määrän japanilaisia tankoja, kokoelmissa Kuuntelen vieras, Oikukas tuuli ja Täällä kaukana.

Kirjasta Kevään kukat, syksyn kuu - Kootut tankarunot 1960-1982 (Otava, 2011; ISBN 978-951-1-25756-1) löytyvät nämä kokoelmat sekä sarja tankarunoja kokoelmien ulkopuolelta.

Aloitin lukemisen jo viikkoja sitten, mutta jotenkin kävi niin, etten päässyt muutama sivua pidemmälle kun ajatus rupesi karkailemaan. Sitten tartuin uudestaan kirjaan, enkä sitä pitkään aikaan käsistäni päästänyt. Monta tuttua tankaa löytyi joukosta, mutta paljon enemmän uusia, tai aiemmin huomiotta jääneitä.

On tietenkin mahdotonta saada tankaa kaikkine japanin kielen vivahteineen ja monitulkintaisuuksineen käännettyä suomeksi, mutta Anhavan käsissä tankarunoista on syntynyt uusia taideteoksia, suomeksi.

Tässä esimerkki (Mansei):

Tämä maailma?
Varhain aamun koitteessa
pois purjehtineen
laivan jäljiltä jäänyt
valkea vanavesi.

Ja toinen (Ono no Komachi):

Tämä maailma,
joko unta tai totta.
Mikä on unta?
Kun on totta mikä on
niin minä en ole, en.

Tuon jälkeen oli kyllä hengähdettävä pitkään, mietittävä, ja annettava ajatuksen mennä.

Monissa tankarunoissa on konkretiaa, kuin valokuvassa (Saigyō):

Toisinaan joutuu
Kisagatan rannalla
puu veden alle:
kalastajat soutavat
kirsikankukkain yllä.

Ja samalta runoilijalta:

Kaikesta olen
luopunut, niin kuin päätin.
Jäljellä vain on
sydän, siihen painuneet
kukkien kaikki värit.

Jokainen sivu on aarre tässä kirjassa.

Kadonneella oli yllään

2011-11-12T15:33:00.000+02:00

Kadonneella oli yllään (Otava, 2004) on järjestyksessä toinen Colin Dexterin Morse-dekkareista, tosin se on suomennettu myöhemmin kuin useimmat muut sarjan kirjat. Tässäkin kirjassa Morse-hahmo on vielä muotoutumassa, mutta Morse-Lewis -kaksikko toimii jo yhteen, ja tuo mieleen tv-elokuvien parin, siitä kylläkin jossain määrin poiketen.

Mikä tässä kirjassa on ehkä erityistä on Dexterin ironinen suhtautuminen Morseen. Tämä on nerokas laatimaan selityksiä mystiselle katoamistapaukselle, mutta nerokkuus johtaa myös harhaan, ja lujaa. Kerta kerran jälkeen Morse huomaa olleensa väärässä - mutta saman tien alkaa uusi teoria hahmottua, ja Morse rupeaa juoksemaan sen perässä.

On oikeastaan nautittavaa seurata, miten Morse päättelee aluksi, että kadonnut koulutyttö on kuollut, ei vaan hengissä, ei kun kuollut, ei kun hengissä... Eikä totuus tunnu selviävän millään. Morse kovistelee todistajia, ja käy ilmi että teoria on täynnä tyhjää.

Se mikä tv:stä ei välity yhtä lailla kuin näistä dekkareista on tämä harhailujen ketju, se että Dexter ei juurikaan ihannoi Morse-hahmoa, pikemminkin vedättää tätä harhaan kommelluksessa toisensa jälkeen.

Erämiehet kertovat - Sata vuotta erätarinoita

2011-11-11T15:02:00.001+02:00

Mauri Soikkasen toimittama kirja Erämiehet kertovat - Sata vuotta erätarinoita (Otava, 2011) liittyy Metsästys ja kalastus -lehteen, joka täyttää 100 vuotta marraskuussa 2011. Kirja antaa hyvän kuvan erätarinoiden muuttumisesta vuosisadan aikana - käsitys luonnosta ja erätaidoista on tänä aikana muuttunut aika lailla.

Alussa tarinat olivat lähinnä omakohtaista muistelua, myöhemmin mukaan on tullut myös kaunokirjallisia aineksia, mutta asiapohjalla aina on liikuttu.

Erätarinan lisäksi kustakin kirjoittajasta on kirjailijakuvaus, joka syventää käsitystä siitä millaisella taustalla ja mistä lähtökohdista näitä kirjoituksia on aikojen kuluessa tuotettu. Osa kirjoittajista on ollut erätarinoiden spesialisteja, joillekin kyseessä on ollut sivujuonne muun, laajemman tuotannon ohessa.

Tämä juhlavuoden antologia on mainio teos, sopii niin lahjakirjaksi kuin itselle luettavaksi.